Novelli: Tadaa - Mä Olen Kuollut

© press.and.wait © 2014



Mä lopetan pillerien popsimisen ja laitan ne purkkiin ja jes, musta tulee ihan hullu. Sitten mä vedän mun ranteet auki ja kumoan pillerit kurkusta alas ja tadaa – mä olen kuollut.

   ”Söit sä mitään aamupalaks muuta kun kahvia?” mutsi sytyttää uuden röökin.      
   ”Juu otin mä yhen leivän”, valehtelen saadakseni sen tukkimaan turpansa.            
   ”No missä se lautanen sitten on”, se tivaa ja osoittaa tyhjää tiskipöytää.               
   ”En mä halunnu liata lautasta yhen leivän takia”, vältän sen katsetta ja juon loput mun kahvista. ”Saanks mäki yhen röökin?”        
    ”Mitä sä sitten laitoit sen leivän päälle kun ei tuolla oo voiveistä eikä mitään”, se jatkaa itsepäisesti. ”Minttu hei, et sä voi elää pelkällä kahvilla ja light limsalla.”           
   ”Mä söin pelkän leivän, onks pakko tehä siitä hirveä numero”, heitän laukun mun olalle ja kosken röökiaskiin, mutsi lyö kätensä mun oman päälle.  
   ”Älä vittu valehtele mulle, vaan koska Pekka ei oo täällä niin sä et voi hyppiä mun silmille”, se tuijottaa mun silmiin ja vaikka sen ääni on vakaa, sen silmät on kauhusta mustat.

   Vedän mun käden pois sen alta ja katon sitä rauhallisesti silmiin. Kohotan mun kulmakarvoja ja käännyn pois, hitaasti ja rauhallisesti, niin kuin mutsi olisi joku eläin, jota ei saa säikäyttää äkkinäisillä liikkeillä. Suljen oven hiljaa mun perässä, ettei se vedä kilareita taas siitä, että mulla on muka joku asenneongelma, kun lyön ovet lujaa kiinni mun perässä ja korotan mun ääntä mutsille asioista, jotka ei oikeastaan edes kiinnosta mua.

   Mä olen Minttu, melkein seitsemäntoista vee. Mä olen neitsyt ja poltan röökiaskin päivässä, vedän kännit sillon kun huvittaa ja syön sillon kun huvittaa – sitä ei huvita tehä oikeastaan milloinkaan. Mä käyn terapiassa kerran viikossa, koska mutsin mielestä mun päässä on vikaa, eikä se ole väärässä. Mutta eiköhän kaikkien päissä ole nykyään jotain vikaa?

   Pekka on mun isäpuoli. Se on ihan hirveä natsi, mutta mun on pakko elää sen kanssa koska mutsin silmissä se on joku prinssi Uljas. Mut sen kanssa elää. Ainakin just ja just.

   Mun mutsi on hirveä nössö – vaikka se puhuu niin kuin joku kovis, ei sen sanoilla ole oikein pohjaa. Se on silti mun mutsi, ja mun pitää elää sen kanssa, että se on aina niin ”huolissaan” musta ja se haluaisi olla kunnon kanaemo, vaikka meillä meneekin sukset ristiin, no, aina.

   Mä pyöräilen kouluun, koska toisin kuin normaalit vanhemmat, mun rakas luontoystävällinen mutsi uskoo, että moottoripyörät on syvältä koska ne saastuttaa. Pekka saattaisikin suostua skootteriin tai mopoon tai jopa mopoautoonkin, mutta se on niin pihi jätkä että samanlaista saa hakea. Noh, mä elän senkin kanssa, koska on pakko. Mä käyn lukiota, ja me asutaan varmaan kahden kilsan päässä sieltä. Se on ihan syvältä, eikä tyypitkään ole mitään valiomeininkiä.

   Paitsi Oona, Oona on mun paras kaveri. Oona on ihan mielettömän siisti tyyppi, se tietää mistä saa huumeita ja miten sä saat röökinhajun pois vaatteista. Se on oikeastaan ainut tyyppi jota mä olen suudellut, mut silti tiedän, että se on tosi hyvä siinä. Se aina sanoo että Minttu, me tehdään tänäisestä parempi eilinen. Se tuntee kaikki ja kaikki tuntee sen – ja sen maine vaihtuu alueittain. Jossain se on hirveä ämmä ja jossain muualla ihan paras. Mulle se on ihan paras, ilman sitä mä en olisi piireissä.

   Sen veli on Joonas, se on abi, eli meistä luokkaa ylempi. Se on kanssa ihan helvetin hyvä jätkä, ja meillä on hauskaa aina yhessä. Se tulee aina olemaan mun eka ihastus, muistan kun näin sen ekan kerran kasilla.

   ”Sait sä sitä röökiä?” Oona tivaa isot vihreät silmät pyöreinä.     
   ”No huomenta vaan sullekin”, pudistan mun päätä kun istun alas. ”En saanu. Mutsi oli tänään jotenkin ihan muissa maailmoissa.”          
   ”Mitä vittua? Ei mua kiinnosta sun mutsis huolet, mä tarviin röökiä”, se hieroo sen ohimoita sormillaan. ”Mulla ei oo yhtään rahaa, ja Joonas ei vieläkään puhu mulle kun mä paskoin sen välit sen tyttöystävään.” 
   ”Onks se nyt maailmanloppu jos ei yhtenä päivänä saa röökiä, pummitaan yks vaikka joltain dokulta.”              
   ”Älä viitti jauhaa paskaa, Minttu. Mä en elä ilman röökiä”, se tiukentaa sen platinablondia poninhäntää.

   Mua alkaa aika nopeasti iljettää Oonan asenne, ja harmittaa, etten saanut sitä askia mutsilta, koska se on ainut juttu joka lepyttää Oonan sillon kun se on tuolla tuulella. Tässäpä salaisuus: mä en aina jaksaisi Oonaa, koska se osaa olla tosi rasittava sillon, kun sillä on niksat. Ja kun sillä on menkat. Mut en mä syytä sitä mistään, koska sillä on joskus tosi vaikeeta. Niin kun sillon kun sen isä lyö sitä. Oona aina vannoo, ettei sen iskä enää tee sitä, että se oli viimeinen kerta, mutta mä joudun silti viikon sisällä taas irvistämään uudelle mustelmalle.

   Mä vietän ruokavälkän kirjastossa, koska Oona panee meidän luokan Henkkaa jumppasalin pukuhuoneessa, enkä mä muutenkaan halua syödä mitään. Mä en oikein koskaan halua syödä mitään – mun terapeutti on sitä mieltä, että se johtuu siitä, kun mua kiusattiin ala-asteella ylipainoisuudesta, mutta ei mua todellisuudessa vaivaa enää se, mitä jotkut penskat sanoi musta joskus sata vuotta sitten. Mua kiinnostaa vain se, että mun pitää mahtua mun vanhojentanssipukuun, enkä todellakaan aio teettää siitä isompaa kokoa vaan, koska mulle on kertynyt vähän kiloja sen jälkeen, kun laihduin ysillä keijukaiskokoon.

   ”Saanks mä istua tähän?” Joonas ilmestyy mun eteen, ja mä räpyttelen mun tihrusilmiä.  
   ”Joo, tietenkin”, olen hämmästynyt ja ilahtunut samaan aikaan.
   ”Mitä sulle kuuluu?” se kampaa sen ihanaa, mustaa tukkaa sormillaan.   
   ”Ihan hyvää joo”, suljen mun kirjan ja vedän hiuksia ponnarille, mitä tahansa saadakseni töitä mun käsille.
   ”Kuule, mä oon miettiny ja… haluisit sä mennä mun kanssa ulos joskus?”
   ”Joo”, hädin tuskin saan sanan mun suusta.       
   ”Mentäs vaikka kahville tonne keskustaan”, se kohottaa sen kulmakarvoja.          
   Joo, joo ja joo, laulan mun päässä. Ehdottomasti. Todellakin. Kyllä.         
   ”Jos mä soitan sulle sitte kun tiiän millon saan lainaan porukoiden auton”, se hymyilee mulle.       
   Mä tuijotan sen hymykuoppaa niin intensiivisesti, että mulla menee hetki ennen kuin tajuan, että on mun vuoro sanoa jotain. ”Joo, onks sulla mun numero?”  
   ”Joo, Oona anto sen tässä yks päivä”, se nyökkäilee samalla kun nousee tuolistaan. ”Mä soittelen sulle, joo?”

   Joo, joopa, joopa joo, mä hehkutan mun päässä, melkein kolme vuotta siihen meni mutta kyllä se pyysi mua ulos. Taon pöytää kämmenilläni ja ravistelen mun maantienruskeaa ponnaria, hihkun innosta. Tästä tulee vielä jotain. Mä saan mun ensisuudelman (pojan kanssa) ja menetän mun neitsyyden, sitten me hommataan asunto yhessä ja se kosii mua, mä synnytän sille komean pojan ja nätin tytön, jotka molemmat näyttää siltä koska ollaanpas nyt rehellisiä, mun ulkonäöllä ei kauhean puoleensavetäviä lapsia saa. Sitten me kasvetaan vanhoiksi yhdessä, ja me ollaan kuin ne vanhat pariskunnat jotka kävelee käsi kädessä vielä vuosikymmentenkin jälkeen.

   Mä en kehtaa silti sanoa Oonalle, että puhuin Joonakselle, koska kun Joonas ja se on riidoissa, munkin pitäisi periaatteessa vihata sitä. Mutta miten mä voisin vihata sitä, kun se on niin hyvännäköinen sen aurinkolaseissa ja maihareissa. Joka tapauksessa, Oona tulee hyväntuulisena mua vastaan, koska Henkalla on aina röökiä.

   ”Ootsä syönyt mitään?” terapeutti pyörittelee kynää kädessään, valmiina kirjaamaan kaikki mahdolliset jutut mitä se luulee saavansa irti musta, muttei taaskaan saa mitään. ”Sun äitis oli aika huolestunu sun syömisistä.
   ”Juu, oon syönyt”, hymyilen nätisti, lasken sekunteja päässäni, milloin pääsen ulos täältä.              
   ”Mites siellä koulussa menee, kun viime keväänä oltiin vähän huolissaan siitä kun sun numerot laski aika huomattavasti?” sen lämmin hymy oksettaa mua, vitun ammattilainen.            
   ”Hyvin menee juu”, seitsemänkymmentäkahdeksan sekuntia, lasken mun mielessä.           
   ”Onkos sulla kavereita siellä koulussa? Viime vuonna oli ainakin se… Roosakos sen nimi oli?”         
   ”Ei kun Oona”, korjaan.             
   ”Nii just, se Oona. Mites sen kanssa? Ootteko vielä väleissä?”    
   ”Miksen olis”, ääneni on kohtelias mutta sanat pistävät, olen äärimmäisen tietoinen siitä miltä kuulostan.

   Yritän ihan totta olla kohtelias sille, mutten voi itselleni mitään. Tekee mieli olla niin inhottava kuin voin, vaikkei se terapeutti ole mulle mitään tehnyt. Todellisuudessa vittuilen mutsille, mutta ymmärrän kyllä, etten voi tehdä sitä terapeutin kautta. Olen vain niin äärivihainen mun mutsille, että se raahaa mut tällaisten eteen, koska ei osaa itse päätellä, että ehkä mä olen tällainen kun se itse mokailee.

   Ei kai se musta sairasta tee, että mä välillä osoitan mieltäni, kun se motkottaa mulle lihan syömisestä ja eläinten tappamisesta, roskaamisesta ja muista tavoista, jotka on vastoin sen hippielämäntapaa. Tai joskus mä osoitan mun mieltä Pekan takia. Mutsi olisi voinut niellä ylpeytensä ja pyytää anteeksi fatsilta että petti sitä – tai se olisi voinut oikeastaan olla pettämättäkin sitä – mutta sen sijaan se antoi universumin parhaan jätkän kävellä ulos sen elämästä tolleen vaan. Ja sitten se valitsi Pekan, universumin pöllöimmän jätkän. Pekan, joka ei voinut antaa mulle rahaa bussimatkaan Oonan kanssa keskustaan, koska pelkäsi, että käytän sen huumeisiin. Kolme euroa. Käytän kolme euroa huumeisiin. Missä maailmassa se oikein elää, ja miten mä pääsen sinne missä kolme euroa riittää kunnon huumeisiin?

   Mua joskus naurattaa mutsin hippielämäntapa. Se kierrättää kaikki mahdolliset kierrätettävät ja se kerää rahaa joihinkin älyvapaisiin pelasta eläimet –ohjelmiin ja se ei suostu syömään mitään lihaa tai eläimenrasvaa sisältävää, mutta silti se polttaa ahkerammin kuin Oona. Ja se kertoo paljon, koska Oona käy melkein kaksi askia päivässä. Kysyn aina mutsilta miltä tuntuu saastuttaa ilmaa tupakalla, jolloin se mulkaisee mua pahasti ja kieltää olemasta näsäviisas, koska sehän vain ”purkaa paineita”. Siinä kohtaa tekee mieli kysyä mitä paineita, mutten halua lietsoa tulta.

   ”Täs on Minttu”, vastaan tuntemattomaan numeroon.  
   ”Moi Minttu”, matala ääni saa multa jalat alta. ”Täs on Joonas.”              
   Ja mä olen välittömästi seitsemännessä taivaassa. ”Moi, Joonas.”           
   ”Niistä kahveista”, se huokaisee puhelimeen. ”Millos haluisit lähteä?”     
   ”Ihan millon vaan”, tajuan kieritteleväni hiuskiehkuraa sormissani.           
   ”Käviskö keskiviikko? Iltapäivästä, kun eiks meidän koulu lopu sillon samaan aikaan?”       
   ”Joo”, henkäisen. ”Mulle käy hyvin.”

    Lopetan puhelun hihkuen intoa. Tästä vielä tulee jotain. Enkä mä aio sanoa Oonalle mitään, koska se aina pilaa kaiken, kun jotain tällaista käy. Se kusi Joonaksenkin suhteen, kun se meni sanomaan sen tyttöystävälle, että Joonas myy alaikäisille aina tupakkaa ja alkoholia. Se muka livautti sen keskusteluun vahingossa, mutta mun mielestä toi ei kuulosta normaalikeskustelulta. Myötäilin silti Oonaa, koska se on mun ainut kaveri.

   ”Mitä sä teet ylhäällä näin myöhään?” Pekka kuiskaa pimeydessä ja saa mut melkein hyppäämään voltin.
   ”Jeesus kun mä säikähin”, sihisen mun hampaiden välistä. ”En saanu unta.”          
   ”Et saanu unta”, se hymähtää. ”Kello on neljä yöllä.”     
   ”No mulla on kokeita ja kaikkee”, kohautan mun olkia kun laitan limsaa takaisin jääkaappiin.         
   ”Sä juot ihan jumalattomasti tota light limsaa tiesitkö”, se pudistaa päätään ja ottaa maidon jääkaapista.
   ”Et sä sitä maksa”, mun ääni on ystävällinen mutta sanat selvästi pistelee sitä.    
   ”En maksakaan mutta äitis maksaa. Ja ne rahat vois mennä parempaankin, vaikkapa oikeaan ruokaan.”           
   ”No onneks sun ei tarvi huolehtia siitä”, kohautan uudelleen mun olkia, kun hiivin takaisin huoneeseeni, jättäen sen ynisemään kirosanoja keittiöön.

   Me saadaan meidän ekat jaksotodistukset ja viitosten lukuisuus saa mut irvistämään. Mutsi kysyy luinko mä edes niihin kokeisiin, ja valehtelen ja vetoan ”masennukseeni”, jonka mutsi on nimennyt mulle. Oikeasti mua ei vaan kiinnosta joku lukio pätkän vertaa, on hauskempaa vain roikkua Oonan kanssa, poltella pilveä ja tavata uusia ja hauskoja tyyppejä.

   ”Mennäänkö ja tehdäänkö tänäisestä parempi eilinen?” mä kysyn siltä, kun nähdään seuraavana aamuna.
   ”Mitä helvettiä sä teet mun veljen kanssa?” se tihrustaa sen silmiä.             
   ”Ai kuinni”, poskia alkaa kuumottaa.     
   ”Älä vittu valehtele mulle, mä tiedän että sä suostuit menemään kahville sen kanssa huomenna.”
   ”En mä valehtelekaan sulle”, sanon pistävästi. ”Et vaan kysynyt multa.”  
   ”Älä viitti vetää tota mulle”, se ravistelee päätään. ”Mä sanoin sulle ettet sä saa mennä Joonaksen kanssa ulos, se vaan panee sua ja sen jälkeen jättää sut kun nallin kalliolle.”             
   ”Eihän se tehny sitä Sarallekaan”, huomautan.  
   ”Sara oli eri juttu”, se kurtistaa kulmiaan. ”Sara oli sitä vanhempi. Sara oli… kypsempi.”    
   Mä en voi uskoa korviani, sanoiko se just noin. ”Eli mä en ole kypsä?”     
   ”No älä nyt, en mä sitä tarkottanu, kyllä sä tiiät… Mä tarkoitin kypsempi kuin se.”              
   ”Joo kyllä mä tiiän mitä sä tarkotit. Et mä oon pelkkä pentu sen silmissä.”             
   ”Älä viitti Minttu”, sen ääni kiristyy. ”Sun pitäis olla kiitollinen että mä edes varoitan sua siitä, sä todellakin ansaitset paljon parempaa. Ja sä tiiät kyllä että mä oon oikeessa.”          
   ”Tietenkin sä ajattelet noin, kun se on sun broidi. Mut et sä tiiä mitä kaikkee voi tapahtua. Tää voi päättyä hyvinkin”, huomautan.   
   ”Sä ajattelet noin vaan koska se on eka tyyppi joka edes kattoo sua päin, sä olet niin järkyttävän näkönen kun oot noin laiha”, sen äänensävy on jäätävä.

   Mä kurtistan mun kulmia sille, kyyneleet alkaa poltella mun silmiä enkä mä halua enää nähdä sen naamaa, joten nousen ja ryntään pois paikalta. Mä pystyin kuulemaan sarkasmin sen sanoissa ja se sattu. En edes kuuntele, kun se huutaa mun perään hei Minttu en mä tarkottanu. Juoksen suoraa päätä mun pyörälle ja poljen pois. Se on oikeessa, ei jätkät kato mua vaikka mä olen nähnyt ties kuinka monta jätkää Oonan kanssa. Ei ne halua lihavaa aknenaama Minttua. Ne mieluummin panee Oonaa, kuvankaunista ja itsevarmaa tyttöä. Ei sen väliä vaikkei se osaa sanoa oikeita sanoja oikeaan aikaan, kun se on nätti. Poljen pururadalle ja pyörä sotkeutuu puruihin ja lennän pää edellä maahan. Makaan maassa mahallani ja mun suuhun menee puruja. Nousen vaivaisesti ja mua itkettää, mun farkut on menny polvesta rikki ja veri värjää ne punaisiksi. Mua alkaa vituttaa koko koulu, enkä nyt kyllä suostu puhumaan Oonallekaan vähään aikaan.

   ”Musta on tosi kiva juttu, että suostuit menemää mun kanssa ulos vaikka mun systeri vähä sekoileekin”, sen vihreät silmät on erilaiset kun Oonalla, ne on lämpimämmät ja vähän tummemmat.              
   ”Joo, mikäköhän sen ongelma on”, puraisen mun huulta.             
   Se on hiljaa hetken, ja mä tunnen itseni idiootiksi. Mikäköhän sen ongelma on – mikä sen ongelma ei olisi, perheväkivalta, kuollut äiti, nikotiiniriippuvainen, alkoholisti, huumeongelma. Onneksi Joonas vaihtaa puheenaihetta. ”No miltä tuntuu, kohta kun oot kaheksantoista?”
   ”Jännältä”, mä kohautan harteita. ”En mä tiedä. On kiva saada ajokortti niin pääsee vittuun täältä.”              
   Se naurahtaa vähän. Jes, tuuletan mielessäni. Sain sen naurahtamaan. ”Onks kotona niin hirveetä?”              
   ”No isäpuoli vaan on aikamoinen mulkku”, irvistän. ”En tajua miten mutsi on sellaseen haksahtanu.”              
   ”Missä sun oikea faija on?”       
   ”Turussa. Mä nään sitä vaan pari kertaa vuodessa, kun ei kukaan maksa matkoja sinne eikä iskällä oo autoa et se vois tulla kattomaan mua. Sen luo mä meinaankin mennä heti, kun saan ajokortin. Pois mutsin luota.”
   Se laittaa kätensä mun oman päälle ja kietoo sormensa mun omien ympärille. ”No ehkä mä saan joku päivä tavata sen.”  
   ”Ihan varmana”, henkäisen.

   Se pussaa mua kahvilan eessä ja se on paljon parempaa kun mitä Oonan kanssa. Koska tällä kertaa mä en ole kännissä enkä muutenkaan sekaisin, ja tällä kertaa mä oikeasti tunnen jotain sitä kohtaan. Sen suudelma tekee kaiken paremmaksi ja mä tunnen leijuvani pilvien yläpuolella, mä tunnen itseni niin paljon paremmaksi kuin ennen. Mä menen kotiin paljon onnellisempana kuin kun mä lähdin ja kaikki tuntuu yksinkertaisemmalta ja paremmalta, mä jopa halaan mutsia, vaikka se laittaakin jotain ällöttävää vegeruokaa.

   ”Hei Minttu”, Oona kerjää multa huomiota. ”Pliis hei Minttu puhu mulle.”             
   ”Ai enks mä ookkaan enää niin epäkypsä etten voi puhuu sulle?” vastaan kylmästi.            
   ”Älä viitti Minttu, mun se tässä pitäis olla vihanen sulle kun sä se nussit mun broidia”, se mutristaa sen huulia.
   ”Ei me nussita”, katson, kuunteleeko kukaan, ennen kuin kuiskaan Oonalle.          
   Se katsoo mua hetken, sitten ratkeaa nauramaan. ”Ei vittu Minttu.”        
   Nyrpistän sille mun nenää ja saan sen lopettamaan nauramisen.               
   ”Hei Minttu, en mä tarkottanu”, se tarttuu mun käteen.
   ”Sä et sitte koskaan ota mua tosissaan”, mä ynähdän.   
   ”Otanpas, Minttu hei, ihan oikeesti”, se jatkaa mun hihan nykimistä ja huuliensa mutristamista.    
   ”Joo haista vittu.”

   Joonas soittaa mulle koulun jälkeen ja me puhutaan kaikesta – mun mutsista ja sen fatsista, meidän tulevaisuudesta ja sen haaveesta tehdä sen bändistä kuuluisa. Se jopa sanoo mulle, että menisi mun kanssa naimisiin ja tekisi lapsia mun kanssa, jos mä vain haluaisin. Tietenkin haluan, tekee mieli hihkua, mutten tietenkään hihku, eipä se tekisi musta kauhean kypsänoloista. Mutta mä en halua olla niin kuin Sara, mä haluan olla joku joka jää, joka ei juokse pakoon vain, koska Joonas on joskus pannut tyttöjä jotka on jättänyt seuraavana päivänä ja koska Joonas sattuu myymään alaikäisille viinaa ja tupakkaa. Olenhan mäkin tehnyt vaikka mitä virheitä.

   Me ollaan tapailtu viikko, kun Joonas kertoo löytäneensä asunnon keskustasta. Se pyytää mun tulla katsomaan sitä sinne, ja mä menen innoissani. Se sanoo puhelimessa, että ehkä joku päivä mäkin voin muuttaa sinne, ja se saa mut hihkumaan innosta vielä enemmän kuin ennen.

   ”Mieletön mikä paikka”, mä huokaisen, kun astun ovesta sisään.              
   ”Joo, eiks oo siisti”, se hymyilee mulle ja laittaa kätensä mun lantiolle, saaden mut värisemään innosta.              
   ”Tosi kaunis näköala”, osoitan parveketta, ja se alkaa suudella mun kaulaa.         
   ”Joo”, se mumisee.      
   ”Onks tää ihan sun oma vai maksaaks sun porukat tän”, irrottaudun sen otteesta ja ristin mun käsivarret.
   ”Ootpa sä jäykkä”, se naurahtaa. ”Anna mä hieron sua.”              
   Mä tiedän mihin tää johtaa. ”Ei sun tartte.”

   Se tulee kuitenkin ja mä yritän väistää sitä, mutta se tarttuu mun kädestä ja sanoo hei Minttu, ja mä väistän uudestaan ja se kutsuu mua nimeltä, yrittäen saada katsekontaktia. Kuulen sen sanoissa Oonan varoitukset ja mumisen että mun pitää lähteä kotiin. Se kuitenkin tarttuu mun käsivarteen eikä päästä irti. Hei Minttu, se sanoo anovasti, enkä mä osaa sanoa, että mun oikeesti pitää lähteä kotiin.

   Se laittaa toisen kätensä mun niskan taakse ja vetää mua lähemmäksi, mä yritän pistää vastaan mut se on niin paljon vahvempi mua. Yritän viimeiseen saakka vetää itseäni irti muttei se hyödytä. Se hyssyttelee mua kun se avaa mun housuja ja mä alan itkeä ja takoa sen rintaa, sen on pakko päästää mut pois. Päästä mut pois jumalauta, mä yritän huutaa, muttei se auta. Se tunkeutuu muhun ja mä en pääse pois. Kun se on saanu multa mitä halusi, se antaa mun pudota lattialle, hysteerisesti itkien, kiskoen housuja takaisin päälle.

   Nousen ylös enkä katso sitä silmiin, en tiedä mitkä tunteet läikehtii sen silmissä, kuvotus, tyytyväisyys vai joku muu. Juoksen vain ovelle, mun on vaan pakko päästä pois, pakko päästä pois tästä paikasta. Juoksen lähimmälle bussipysäkille ja itken kaiken vain ulos. Tunnen itseni häväistyksi, rikkinäiseksi ja tyhjäksi. Itken ja itken, kunnes yksinäinen mummo taapertaa lähemmäksi ja kysyy multa onko kaikki hyvin, tarviiko sen soittaa jollekin ja onko varma että kaikki on hyvin. Mutta mä olen päättänyt etten sano kellekään mitään, kukaan ei saa koskaan tietää, että mä menetin mun neitsyyden siinä asunnossa. Varsinkaan kun se ei ollut mun valinta.

   ”Miten sulla on viikko menny?” terapeutin aina yhtä kirkkaat kysymykset ärsyttää aina yhtä paljon.              
   ”Ihan hyvin.”  
   ”Mä kuulin sun äidiltäs että ne numerot on ruvennu taas laskemaan. Se on kuule tosi huolissaan susta, ja kuulemma valvotki myöhään etkä vieläkään syö. Mikäs sulla oikein on?”  
   Mä pyörittelen mun päätä.       
   ”Onko sulle sattunut jotain? Voit sä kertoa mitä sulle on käyny, kun asiat näyttää menevän vielä huonommin kun ennen?”             
   Sen sanat ja empatia sen äänessä saa itkun nousemaan kurkkuun.            
   ”Mun mielestä sulle pitäis aloittaa lääkitys, jos et kerran nuku yöllä ja kaikki muukin näyttää menevän huonosti”, se hymyilee vinosti. ”Mun mielestä pitäis nyt jotain tehä että sulla olis parempi olla.”     
   Äkkiä haluan vuodattaa sille kaiken, puhua kaikesta, mutta en mä niin tee. Miksi tekisin? Miten se vois auttaa? Ei se pysty poistamaan mennyttä.

   Huudan Oonaa nimeltä, muttei se vastaa mitenkään. En oo varma kuuliks se ees, joten huudan uudelleen. Oona, mun ääni vaikertaa, Oona, kuulet sä mua. Se katsahtaa muhun ihan vaan hetkiseksi, sen verran pitkään, että mä tiedän sen kuulleen mua, mut sen verran lyhyeen, että tiiän ettei se halua jutella mun kanssa yhtään. Hämmentyneenä kutsun sitä vielä kerran nimeltä, kysymysmerkillä perään, mistä se nyt on vihainen?

   ”Oona”, sanon vielä kerran vaativasti kun saan sen viimein kiinni.             
   ”No mitä”, se sanoo sen lyhyesti ja mitäänsanomattomasti, mutta mä olen tuntenut sen niin kauan, että tiedän, että tuo no mitä ilmoitti sen olevan syvästi loukkaantunut. Mutta mistä?           
   ”Mikä sulla on?”           
   ”Mietipä sitä”, se tokaisee, ja mä olen ihan kysymysmerkkinä.    
   ”Mistä mä sen tiedän, viimeks kun juteltiin niin sä se halusit olla väleissä”, mä ristin mun käsivarret.              
   ”No en tiiä, munhan se piti haistaa vittu ja sitä rataa”, se ravistaa päätään.           
   ”Et kai sä nyt siitä suuttunu, sä oot sanonu mulle paljon pahemminkin”, mä alan kuulostaa epätoivoiselta.
   ”Että säkin kehtaat!” se yhtäkkiä kimpaantuu. ”Ensin vannot ettet nussi mun broidia ja sitte menet ja nussit kummiskin! Sä et kuuntele ollenkaan kun mä varotan sua ja sitte menet ja huomaat että olin oikeessa etkä edes pyydä anteeks! Mähän sanoin sulle et se on tommonen!”          
   ”Sanoks se et me pantiin?” mä hätkähdän.         
   ”No tehän panitte”, se osoittaa mua sormella.  
   ”Voiks sitä panemiseks sanoa”, aloitan, mutten ole varma kannattaako lopettaa. ”jos…” 
   Se odottaa kiinteästi lauseen loppua. ”Jos mitä?”            
   ”Jos mä en halunnu”, epäröin mut sanon silti loppuun.   
   Se tuijottaa mua, selvästi järkyttyneenä. ”Sanot sä et mun broidi… raiskas sut?”  
   Sana saa kylmät väreet nousemaan pitkin mun selkää, en halunnu sanoa sitä ääneen. Nyökkään vain vaisusti.
   Se tuijottaa mua yhä, räpytellen silmiään kun mikäkin eksyny koiranpentu. Sitten se kivahtaa, ”Että sä kehtaat! Sanot tommosta mun broidista! Että se muka raiskais sut! Et sä häpeä yhtään?”   
   ”Mitä?”            
   ”Väität sä ihan kirkkain silmin että mun broidi tekis jotain niin kamalaa sulle ja sitte valehtelis mulle että te vaan nussitte ja se lakkasi soittamasta sulle? Että se myöns jotain niin vaikeeta mulle muttei se ollukkaa totta?”

   Kyyneleet rupee kirvelemään silmissä, miksei Oona usko mua? Mikä helvetin paikka tää on, missä jotain niin kamalaa sattuu muttei paras kaveri, lähin ja tutuin ystävä, usko mua? Katon maata ja sitte Oonan ärsyyntyneitä kasvoja. En ees sano mitään kun käännyn ympäri ja kävelen kotiin nyrkit sullottuina taskuihin. Jos mun paras ystävä ei ees usko mua, niin ei varmaan muutkaan, järkeilen, ja päätän entistä vahvempana, etten enää kerro kellekään mitä mulle kävi. Hengitys höyryää, talvi on tulossa.

   ”Kyl sun nyt pitäis mennä sinne osastolle, että saadaan sun lääkitys käyntiin”, mutsi hieroo mun polvea silmät sumeina kyynelistä. ”Ne yrittää auttaa sua, mikset sä voi ottaa sitä apua vastaan?”   
   ”En mä mitään apua tarvii”, selitän raivostuneena. ”Mikset sä voi tajuta etten mä mitään apua ees halua?”
   ”Kyllä tarviit”, sen ääni värisee ja kyyneleet rupee vierimään sen poskia pitkin. ”Minttu nyt annat niitten auttaa sua!”         
   Iljettää, miten heikko äiti on. Miten se voi antaa ittensä hajota näin pelkästään, koska sen lapsella ei ole kaikki hyvin. Sen mielestä. Mullahan on kaikki hyvin.   
   Lääkäri palaa huoneeseen. ”Siellä olis yks osastopaikka, tuolla keskussairaalassa. Voisit käyä ihan normaalisti lukiota sieltä käsin, ja voitas saada noi lääkeasiat kuntoon. Menetkö sä sinne ihan vapaaehtoisesti?”           
   Tuijotan sitä silmät kovana.      
   ”Minttu”, äiti ynisee nenäliinan takaa posket itkusta tuhraantuneina.       
   ”Okei”, vastaan ihan hiljaa.

   ”Mä oon Sanni”, mun kämppäkaverin silmät on vinot niin kun kissalla, mä huomaan kun se pällistelee mua.
   ”Mä oon Minna-Mari”, tartun sen käteen.          
   ”Miks sä tulit tänne?” sen katse on kiinteä eikä se oo varmaan räpäyttänyt silmiään koko aikana, kun mä olen ollut tässä.        
   ”Ne alottaa mulle lääkityksen kun mä olen kuulemma sairas”, pyörittelen mun silmiä. ”Entä sä?” 
   ”Mä otin yliannostuksen kolmatta kertaa”, se sanoo silmät kirkkaina.      
   ”Minkä ikänen sä oot?”             
   ”Viistoista.”

   Nostan mun kulmakarvoja ja katon sitä uudelleen, se näyttää ihan joltain kakskymppiseltä sen kauluspaidassa ja siisteissä farkuissa. Se on laiha ja sen poskipäät on tosi korkeet, koko sen ulkonäkö hehkuttaa täysi-ikäisyyttä. Sillä on pitkä, sinertävä tukka ja sen käsivarret on täynnä valkosia arpia.

   Sairaala ei oo sellanen paikka kun kuvittelin, seinät ei oo valkoset ja hoitajilla ei oo valkosia asuja. Verhot on oksennuksen vihreet ja sängyt kovat. Olotilat on aika kodikkaat, sohvat ja telkkari on ihan jees, mut porukka näyttää ihan kuolleelta. Siellä on mun ja Sannin lisäks anorektikko Maisa, aina huppu päässä kulkeva Roni, huumeriippuvainen Tommi, pervo seksihullu Teija ja Milla, joka on viillelly kasvonsa. Mä opin tuntemaan kaikki aika nopeesti, koska hoitajat usuttaa kaikki esittelemään ittensä mulle. Maisasta näkee kilometrien taa että se on anorektikko, koska se on mua pitempi ja silti sen nilkka on ohuempi kun mun ranne. Heti, kun Tommi kättelee mua, mä huomaan että se vapisee vähän niin kun Oona sillon kun se ei oo saanu pössytellä yli kuukauteen. Teija taas on tosi avoin sen seksihulluudesta, se kysyy multa heti kun tavataan et haluunks mä tulla kolmen kimppaan sen ja jonkun Pasin kans.

   Osastolla syödään melkein koko ajan. Meillä on aamuherätys seittemältä, jonka jälkeen on heti aamupala, meillä on lounas yheltätoista, välipala kolmen maissa ja päivällinen puol viis ja iltapala iltakahdeksalta. Hoitajat pitää huolen et me syödään, leipää pitää ottaa joka ruokailun yhteydessä ja ruokapöydässä ei höpötellä turhia. Sairaalassa ei sais muutenkaan jutella omista sairauksista, mut kun hoitajat lähtee kansliaan, me jutellaan kuitenkin. Ja koska niillä on palaverit missä ne juttelee meiän asioista, me jauhetaan niistäkin paskaa heti kun ne kääntää selkänsä.

   Mun omahoitajan nimi on Liisi ja se on ihan järkyttävän ujo. Mä en oikein tajua miten se on päässy tähän työhön, kun se tuijottaa sen pikkusilla tihrusilmillä ja suu mutrussa ynisee ja nyökkäilee, kun mä sanon jotain. Mun ei tarvi ees selittää mitää ihmeellistä, kun se jo nytkyttää sen päätä niin kun joku bobblehead figuuri ja päästää suustaan pienenpieniä ähkäisyjä, niin kuin hyttysen ininää mut katkonaista sellasta. Sen koko koostumus on niin hento, että mua pelottaa et mä katkaisen sen pienen käden, kun se kättelee mua. Sillä on lyhyt vaalea tukka ja niin isot rillit, että sen tihrusilmät näyttää valtavilta niiden takaa.

   Mulla on toinenkin omahoitaja, Markus, mut kaikki sanoo sitä Makeksi. Make on rento ja sillä on tosi iso ruumiinrakenne, se hädin tuskin mahtuu ovesta sisään kun se on niin pitkä ja paksu. Sillä on taakse sliipattu ruskea tukka, ja se on niin täynnä kaikkia aineita, että siitä näkee melkein peilikuvansa. Se on kyllä hauska tyyppi, ja sen nauru on kauaksi kuuluvaa ja tosi tarttuvaa. Oon ilonen, että se on mun toinen omahoitaja, koska se on paljon rennompi kun Liisi, joka on kun tiukaksi pingotettu viulunkieli.

   Ehkä osastolla olo ei ookaan pahin juttu koko maailmassa.

   ”Minttu, miksi sä et syö mitään?” Liisi inisee, se laskee sen pikku vartalon tuolille mun eteen ja räpyttelee kärpäsensilmiään mulle.           
   ”Ei oo nälkä”, ravistelen mun päätä. ”Mulle sanottiin että mä pääsen käymään lukiota täältä käsin.”              
   ”Joo, tietenkin se on mahdollisuus”, se nostaa lasejaan hermostuneena, ”mutta nyt on sellanen juttu, että sä olet vielä toistaiseksi kriisijaksolla ja sulle ei voida myöntää heti lupia lähteä täältä pois.”              
   ”Luuletteks te et mä karkaan tai jotain? Hei ihan oikeesti, hullukshan täällä tulee!”            
   ”Niin no, onhan se mahdollisuus että pääsee hoitajan kanssa ulkoilemaan näin aluksi”, se nostaa taas sen laseja ja mun tekee mieli huutaa lopeta nyt se lasien räplääminen, jumalauta. ”Mut lääkäri on nyt päättänyt että seuraillaan sua tässä hetki ennen kun uskalletaan päästää sut pois. Mut siitä syömisestä, sun pitäis nyt ihan tosissaan edes yrittää syödä, täällä ei voi kukaan antaa sun olla syömättä koko päivää.”

   Hautaan mun kasvot mun käsiin. Mikä helvetin paikka tää oikein on, mietin mun päässä. Olis paljon kivempaa olla nyt Oonan kanssa ja polttaa vähän röökiä, sitäkään kun täällä ei saa tehä koska on alaikäinen. Mä tuijotan mun kännykkää ja toivon että se soittais, että joku ees huomais, etten ollu tänään koulussa. Mut ei kukaan huomaa. Koska mä oon vaan se ylipainonen aknenaama Minttu sieltä luokan perältä, jota kukaan ei huomaa, ei edes kun se on Oonan kanssa. Ja nyt mä löydän itseni miettimästä miks edes Oona on mun kaveri? Mitä sellasta mussa on että joku Oonan kaltainen hyväksyy mut sen piireihin?

   ”Moi täs on Minttu”, ristin mun sormet ettei se kysy kuka Minttu.             
   ”Moi”, se sanoo pitkän tauon jälkeen. ”Moi Minttu. Mistä sä sait mun numeron?”             
   ”Oona anto sen joskus ikuisuus sitte, mä vaan soittelin kun tarvisin tietää läksyt ja tämmöset.”     
   Taas pitkä hiljaisuus. ”Et sä voi kysyä sit Oonalta?”          
   ”No kun ei me oikein olla väleissä parhaillaan.” 
   ”Paremmissa te kai ootte kun me”, se huomauttaa.        
   ”Hei Heli oikeesti, et sä vois nyt tehä tän yhen jutun mulle?”        
   Syvä huokaus. ”No okei sitte, mut sä jäät mulle velkaa.”
   ”Joo tiiän”, henkäisen helpotuksesta. ”Ihan mitä vaan, mä nyt tarviin vaa ne läksyt.”

   Musta olis kiva ajatella että mulla on paljon kavereita, kun mä näen kuitenkin ihmisiä tosi paljon ja tosi usein. Mut en vaan ole keksinyt vielä mikä musta tekee tämmösen, että ihmiset ei oikein tykkää tutustua muhun. Kaikki tuntuu vaan olevan Oonan perään, enkä mä ihmettele, kun se on niin hauska ja mielenkiintonen ja nätti. Mua taas on aina huomauteltu siitä miten lihava mä oon ja tylsä ja ruma ja huono. Neitsyt Mari, Minna vaan eteen, Henkka nauroi kerran. Oona nauro mukana ja mä olin siitä tosi vihanen, mut annoin mä sille anteeks loppujen lopuksi. Se oli kuitenkin mun ainut kaveri, ja todellakin oli, vaikkei ole enää. Antaisin mitä vaan että saisin sen takas.

   Tuntuu kuitenkin epäreilulta, että mut suljetaan tällaiseen paikkaan missä mua ei päästetä ulos eikä minnekään, varsinkaan kun mä en syö. Se yksi vitun ämmä, mun illan vastuuhoitaja, Pirkko, sanoo mulle, että mä joudun nenämahaletkuun, jos mä en syö. Mua naurattaa ajatus, että mut kannetaan vuodeosastolle ja letku työnnetään muhun sisään, jonka pitäis ruokkia mut. Mua ei enää naurata, kun mulle sanotaan, että jos mä en syö, mun täälläoloa pitää pidentää vielä. Ei mulla ole edes nälkä, vingun hoitajille, muttei niitä kiinnosta. Ne uhkaa annostella itse mun lautaselle ruokaa, jos mä en sitä ruokaa siihen laita. Musta se on epäreilua, mutta nostan kuitenkin pienen kökön jotain pastavuokaa mun lautaselle. Ainakin jotain muuta kun mutsin vegesafkaa.

   ”Voit sä tehä mulle palveluksen ja kattoo tän viestin mun kaverin iskältä”, Milla työntää sen puhelinta Teijan naamaan.              
   ”Mitä varten se sulle tekstaa?” mä kysyn tyhmänä.         
   ”No ku mä yritin saada yhteyttä mun parhaaseen kaveriin mut se ei vastannu mulle, mulla on hirvee huoli siitä”, se selittää suu vaahdossa. ”En uskalla kattoo sitä viestiä, mitä jos sille on käyny jotain”, se silittää sen poskilla olevia arpia, isot ruskeat silmät täynnä huolta.
   ”Sun kannattaa ehkä lukee tää yksin”, Teija ojentaa sen puhelimen takasin, ja kun Milla kattoo alaspäin, Teija irvistää mulle ja piirtää viivan sen sormella sen kaulalle merkiksi, että tajuan mitä sille sen kaverille kävi.            
   ”Ai miks”, sen kulmakarvat vääntyy huolen merkeiksi. ”Eihän sille oo käyny mitää? En kestä jos sille on käyny jotain, se on mun paras kaveri enkä kestä ilman sitä.”     
   ”Sun kannattaa lukee se yksin”, Teija toistaa naama vakaana, ja saa sen hiipimään huoneeseensa.  
   ”Mitä siinä luki?” mä tivaan   
   ”Sen iskä löysi sen verisen takin junaradalta”, se madaltaa sen ääntä, vaikka Milla ei oo enää ees samassa huoneessa.
   ”Ihan oikeesti”, peitän mun suun mun kädellä. ”Et voi olla tosissasi.”       
   ”Enpä mä valehtele tällasista asioista”, se kattoo mua, ja ekaa kertaa mä nään vakavuutta sen muuten eloisissa silmissä.

   Kylmät väreet kulkee pitkin mun niskaa ja mun silmät kostuu. Milla-parka, mä mietin. Mitä jos mä saisin viestin Joonakselta että Oona on menny ja tappanut ittensä? Ajatus saa mut kauhistumaan vielä lisää, ja kaikki tuntuu yhtäkkiä värittömältä ja merkityksettömältä. Ekaa kertaa mä mietin oikeesti elämää ja miten itsestään selvänä sitä pidetään. Mä oon käyny aika pohjalla monta kertaa mutten mä koskaan oo aatellu itteni tappamista. Tää onkin kaikkein lähin mitä mä oon kokenu koskien itsemurhaa.

   Enpä mä oo oikein kokenu kuolemaakaan niinkään, muuta kun mun täti, joka kuoli autokolarissa. Muttei se oikein tykänny ikinä musta. Mutta muuten, jopa mun isovanhemmat on kaikki elossa, niin eipä multa ole kuollut ketään läheistä. Eipä mulla kauheasti läheisiä oo, mun porukoiden ja Oonan lisäksi on yksi Paula, joka on neljänkymmenen ja se on ollu mulle läheisempi kun mun omat sukulaiset. Laitoin kerran kaupan ilmoitustaululle ilmotuksen, että lenkitän koiria rahasta, ja ainut joka soitti mulle oli Paula. Se pyysi lenkittäisinkö mä sen kultastanoutajaa, ja mä innolla tartuin toimeen, ja me tutustuttiinkin siinä välissä. Se joskus anto mulle jäätelön sen jälkeen, kun oltiin käyty lenkillä sen koiran kanssa ja musta tuli sille kun tytär, ja siitä tuli kun mun täti, mun oma kun ei tykänny musta. Paula on aika yksinäinen, kun se ei koskaan löytänyt miestä, joka ois jääny, eikä sillä oo omia lapsiakaan, niin mä olin sen piristysruiske. Olin, koska mun piti tietenkin lopettaa, kun mä jouduin osastolle.

   Mä olen nyt ollu osastolla jo viikon, ja mä huomaan miten mä olen lihonu. Mua oksettaa nähä mun peilikuva, miten mä olen saattanut päästää itseni näin lihavaan kuntoon, ihan kamalaa. Ekaa kertaa mun elämässä mä tunnen näin hirveää inhoa mua kohtaan, mun kroppaa kohtaan. Siitä on ihan vitun pitkä aika, kun mä olen syönyt yhtä paljon kun ihmiset normaalisti, ja nyt kun ei oo vaihtoehtoa, mun sisällä kuohuu hirvee viha tätä paikkaa kohtaan, noita hoitajia kohtaan ja mua itseäni. Harkitsen jopa oksentamista, mutta ne kuulisi ja mä luovuin oksentamisesta ysin jälkeen. En halunnu, että mun hampaat syöpyy. Mutta silloin mä olin niin ihanan laiha, nyt mä olen taas tässä kunnossa. Turhauttaa tämmönen, mitä helvetin mielihyvää ne oikein saa mun lihottamisesta? En mä tarvinnut tätä, mä voin ihan hyvin. Ne ei voi lihottaa mua taas karmean kokoiseksi.

   ”Mitkäs sun fiilikset nyt on ollu tän lääkkeen suhteen?”  
   ”Mun paino on noussu.”            
   ”Joo, sellasta ne lääkkeet joskus tekee, lisää ruokahalua ja silleen. Mut mikä sun vointi on ollu?”

   Mua vituttaa, ei kukaan tällasesta puhunu. Tekee mieli paiskata tuoli ton lääkärin päälle ja juosta pois kiljuen. Mut en mä tietenkään niin tee, koska mä tiedän, mitä pitää tehdä päästäkseen täältä pihalle. Purra hammasta, valehdella ja leikkiä mukana. Niinhän mä olen aina tehny tähänkin asti.

   ”Tosi hyvä oikeestaan, mä voisin jo jatkaa sitä koulunkäyntiä.”   
   ”Joo, siitä pitikin puhua. Varmaan olis ihan viisasta, että et jatkais koulua nyt vielä, nyt vaan nostetaan sitä lääkemäärää ja katotaan mihin suuntaan tästä lähdetään.”

   Mä en voi uskoa korviani. En vieläkään pääse kouluun? Kuinka kauan joudun olemaan täällä? Saan kuitenkin ulkoilla puoli tuntia päivässä ihan yksin, ja ajatus kutkuttelee mua. Enpähän ole ainakaan vankina täällä. Vaikka se onkin laiha lohtu, mieluumminhan mä olisin kotona ja menisin Oonan kanssa polttelemaan tupakkaa ja Paulan luokse nauramaan ja juttelemaan ja juoksulenkille kuluttamaan kaloreita. Mut mun pitää nyt vaan niellä että mä olen tässä, mä olen tässä ja tilanne on sellanen että kaikki ei oo ihan ookoo. Mä kyllä nielen sen, mut ei muut niele. Siksi mun pitää nyt ryhdistäytyä ja korjata ne asiat mitkä mä voin korjata.

   ”Vähän kiva et sä sait ulkoiluluvat, voidaan mennä yhessä ulos vaikka tänään tai ihan millon vaan”, Sanni hihkuu.
   ”Joo”, hymyilen sille. ”Tosin kattoo nyt, jos mä pääsisin vaikka täältä poiskin jossain vaiheessa.”  
   Sanni nauraa. ”Onnea vaan, mut joudut sä vielä olemaan täällä ainakin kaks viikkoa.”       
   ”Kaks viikkoa”, mä toistan hämmentyneenä. ”Ai kuinni?”             
   ”Sähän oot kriisijaksolla? Se kestää kolmesta neljää viikkoa”, se iskee silmää. ”Kultaseni, sä et oo lähössä minnekään.”      
   Mua vituttaa, ja potkasen sängynjalkaa hetken mielijohteesta. No varvashan siinä vaan tuli kipeäksi, ja mua vituttaa vielä enemmän. ”Tää on niin perseestä.”  
   ”No sä oot onnekas, sä oot täällä vaan korkeintaan neljä viikkoa, niin kuin mäkin olin ekalla kerralla. Mä vaan ihmettelen, ettet sä oo ton painos takia täällä, koska sillon sä joutusit olemaa täällä luoja tietää kuinka kauan.”
   ”Miten nii painon takia”, mä oon ihan kysymysmerkkinä.              
   Se pyörittelee sen silmiä. ”Ootsä nähny itteäs? Sä oot Maisaaki laihempi.”            
   ”Ai miten nii”, en voi uskoa korviani.     
   ”Ihan totta, sä oot jotain sataseitkyt pitkä eiks joo? Paljon sä painat?”    
   Mä punastun. ”Jotain nelkytviis”, valehtelen. Oikeasti mä tiedän tasan tarkkaan paljon mä painan, nelkytseittemän.              
   ”Herrajumala”, sen silmät on pullahtaa sen päästä. ”Miten sä oot vielä hengissä?”

   Ajatus saa mut miettimään, enhän mä ole edes laiha. Mutta kai taulukoiden mukaan mun pitäisi painaa vähän enemmän, vaikken mä näytä siltä. Todellisuudessa mä näytän ihan turvonneelta ja karsealta. Mä olen silti saanut välteltyä kaikki painonmittaukset, ettei kukaan ole sanonu mun painosta mitään, vaikka ulkonäöstä olenkin kommentteja saanu. Äkkiä mä muistan, kun Oona sanoi mulle, että ei mua kukaan kattele kun oon niin laiha. Tajuan ensimmäistä kertaa, ettei se ollukkaan mitään sarkasmia. Ajatukset alkaa pyöriä mun päässä, ajatteleeko kaikki noin? Olenko mä kaikkien silmissä oksettavan laiha, vähän niin kuin Maisa?

   ”Tänään me eletään”, Sanni kiskoo taskumatin sen rintsikoista ja ottaa huikan. ”Otatko?”              
   ”Kannoit sä ton rintsikoissas?” mun hölmistynyt kysymys saa sen räjähtämään naurusta. Kyllä mä tiedän miksi se sen rintsikoissa oli, osastolla meidän tavarat ratsataan ennen kuin saadaan liikkua mihinkään.         
   ”Ei oo eka juttu minkä oon salakuljettanu”, se nostaa taskumattia ilmassa, kuin sanoakseen kippis ja kulaus. ”Tää on kuule viattomin juttu minkä mä oon tehny. Elä vähäsen, ota huikka.”           
   Kohautan mun olkia ja vedän oikein pohjanmaan kautta. Viina polttaa mun sisuksia matkallaan mun mahaan, en oo koskaan ennen juonu näin vahvaa viinaa. ”Huhhuh, mitä toi on?”   
   ”Puhdasta koskenkorvaa, rakas ystäväni. Ja nyt pummitaan jostain röökiä, eiks jee?”        
   Hymyilen sille, rööki tekis hyvää näin parin viikon raittiuden jälkeen. ”Mitä sä haluat sen jälkeen tehä?”            
   Se maiskauttaa suutaan merkitsevästi ja äkkiä sen katse kirkastuu. ”Mennä järveen.”        
   Mä nauran. ”Joo, vittu, lokakuussa. Ihan vitun varmana.”            
   ”Joo, joo”, se nyökkäilee ja hoipertelee keskelle autotietä. Auto tööttää sille ja se huutaa kännisenä ”aja päälle, vittu” ja mä kiskon sen käsivarresta takaisin jalkakäytävälle.    

   Ilta kuluu nopeasti, me saadaan kun saadaankin röökiä yheltä ulkomaalaiselta mieheltä, joka puhuu puhelimessa Siwan pihalla. Äkkiä Sanni heiluttaa sen taskumattia tyhjyyden merkkinä, ja mä tuijotan sitä hetken, en ees huomannu sen juoneen sen tyhjäksi. Se alkaa kompastella siihen malliin, että se on aika tukevassa humalassa, ja mua alkaa äkkiä pelottaa. Se alkaa soperrella jotain järvestä, ja mä alan kysyä, eikö olis jo aika lähteä takaisin osastolle. Se ravistelee päätään ja alkaa ottaa askeleita siltaa kohti. Mä kiskon sitä käsivarresta ja hoen, että meidän pitäisi mennä jo takasin osastolle, koska kello on jo kymmenen ja ovet menee lukkoon kaheksalta.

   Huudan Sannin nimeä, kun se menettää tasapainonsa ja kierii lähemmäs järven seutua. Harpon pitkiä askeleita, että saan sen kiinni, tartun sen käsivarteen ja kiskon sitä pois järvestä. Mä tapan itteni, se huutaa keuhkojensa pohjasta ja taistelee mun otetta vastaan, edeten lähemmäs ja lähemmäs järveä. Mä saan sen kuitenkin kääntymään, eikä se pääse ikinä järvelle asti. Se huutaa mulle ja sen kompastelee sen sanoissa, sen henki haisee viinalle. Talutan sen kuitenkin takaisin osastolle, missä hoitajat oottaa meitä, vihaisina kuin ampiaiset. Sanni alkaa huutaa hoitajille, ja mut käsketään mun huoneeseen. Kuulen kuitenkin sen huudon vieläkin selvänä mun huoneestakin, eikä se tuu nukkumaan yöksi meidän huoneeseen. Multa kysytään mitä oikein tapahtui ja miksi me oltiin myöhässä ja kaikkea, ja mä kerron järvestä ja Sannista. Ne käskee mun mennä nukkumaan ja sanoo, että kaikki on hyvin nyt, ja mä nukahdan melkein heti, kun käyn maaten. Herään aamulla eikä Sanni oo vieläkään tullut nukkumaan, ja saan kuulla myöhemmin, että se riehui niin pahasti, että se vietiin lepositeisiin, missä se makaa sängyssä, jossa sen kädet ja jalat on sidottuina sänkyyn kiinni.

   Mua ihan oikeasti pelotti hetken, kun Sanni kävi niin lähellä itsemurhaa. Oli jo pelottavaa nähdä sen kumoavan sen taskumatti kurkusta alas, mietin vain koko ajan miten paljon se muistutti Oonasta. Mutta siinä kohtaa kun se huusi autoille ja käski niiden ajaa sen päältä, musta ei tuntunut ollenkaan samalta kuin Oonan kanssa. Koska Oonan kanssa me arvostetaan elämää loppuun saakka, se saa mut aina innostumaan kaikesta ja kaikki on mielenkiintoista, ja elämä on elämisen arvoista, kun me sekoillaan jotain ihan älytöntä. Mutta että mennä ulos ja tuhota oma elämä kokonaan vain, koska se tuntuu tyhjältä – mua oikeasti pelotti. Niin kuin mä sanoin jo, en mä ole koskaan ajatellut itsemurhaa. Tai olenhan mä tietenkin ajatellut sitä, kaikkihan sitä ajattelee edes joskus, mutta en mä ole koskaan pitänyt sitä mahdollisuutena. Tai aikomuksenakaan. En mä ole nähnyt sitä tarpeellisenakaan, mitä järkeä on heittää oma elämä vaan hukkaan?

   ”Moi täs on Paula”, neljä täydellisintä sanaa helisee mun korvaan.           
   ”Paula!” mun suusta pääsee hihkaisu.   
   Se nauraa vähäsen. ”Joo, mitä sulle kuuluu? Sun äitis kerto että et pääse nyt vähään aikaan kävelyttää Suloa, niin aattelin vaan soittaa ja kysyä onks kaikki hyvin.”       
   ”No oikeestaan mä oon parhaillaan osastolla”, en tajua miksei mutsi sanonut suoraan sille.           
   ”Ai”, se on hiljaa hetken. ”No se on kurja juttu.”              
   ”Joo, mä en oikein tiedä ees miks mun pitää tänne jäädä”, sanon, yrittäen kuulostaa luontevalta.
   ”Minttu”, sen ääni on pikkusen kireä. ”Sun pitäis ymmärtää, että sulle läheiset ihmiset on susta huolissaan. Koittasit nyt vaan… keskittyä siihen että voit paremmin, jooko? Sun äitiskin varmasti haluaa sulle vaan parasta.”

   Hetken sen sanat pyörii mun päässä. Mulle läheiset ihmiset on musta huolissaan, siis ketkä? Mun mutsi ja Paula? Siinä kaikki. Mä mietin asioita hetken ja tajuan ettei mun iskä oo soittanu tai tekstannu tai mitää. Viha kuohahtaa mun sisällä, kyllä mä ymmärrän että mutsi ei halua nähä sitä, mutta olis se nyt saanu kertoa sille, että mä jouduin sairaalaan, vaikkei se kertonutkaan Paulalle.

   ”No kun en mä tiedä onks se niin”, mä voihkaisen. ”Ei kai se mua hullulaan laittais jos se haluis mun parasta.”
   ”Minttu, se paikka voi auttaa sua. Siellä saa ammattimaista apua sun ongelmiin. Vaikka se tuntuu kurjalta nyt niin kyllä se on sen arvosta. Mä tiedän kyllä, mun veli oli kanssa osastolla kun sillä oli kans mielenterveydellisiä ongelmia”, se sanoo tietäväisesti, ja mulle tulee paha mieli.

   Se yskii puhelimeen ja mä kysyn mitä sille kuuluu, ja se kertoo miten Sulo, sen koira, söi sen käsirasvaa ja sen paska tuoksui hyvältä koko viikon, ja mä nauran. Mä tiedän, että se on sen huumoria, siksi mua naurattaa se niin kovasti, ei itse sen juttu, vaan lähinnä sen tapa kertoa se juttu, kuin se olisi iltasatu ja mä sen lapsi. Se yskii taas puhelimeen ja mä kysyn onko se ihan kunnossa, ja se hymisee myöntävästi. Se lopettaa puhelun, ja mulla on paljon parempi mieli. Että mä tykkään Paulasta, se tietää aina ne oikeat sanat sanoa.

   Mun toinen viikko osastolla on pian takana, ja Sanni on ollut lepositeissä melkein koko ajan. Se sanoo, että se siirretään jollekin erikoisosastolle Helsinkiin, koska se on ollut täällä jo aika kauan ja suurimman osan siitä ajasta viettänyt lepositeissä, joten mä hyvästelen sen. Nuoret osastolla pysyy aika pitkälti samana, koska Maisa ei liho, Milla on ihan romuna sen parhaan kaverin kuolemasta, Tommi ei lakkaa vapisemasta ja Ronista ei selvästikään saa mitään irti. Teija pääsee pois, sen pakko-oirehäiriö on kuulemma nyt hallinnassa.

   ”Niin, Minttuhan pääsisi nyt kotilomalle, mites äidille sopii?” Liisi inisee tuolistaan.            
   ”Mulle käy ihan miten vaan, kun asutaan niin lähellä, niin Minttu voi tulla kun haluaa”, mutsi hymyilee hunajaisesti.      
   ”Oikeestaan, mä haluisin mieluummin mennä iskän luo viikonlopuks”, kerään kaiken rohkeuteni kysyäkseni.
   Mutsi halvaantuu tuoliinsa. ”Iskän luo.”              
   ”Onkos se miten mahdollista? Missäs isäs asuu?”            
   ”Turussa mut mä en juuri koskaan näe sitä, ni olis kiva nähä pitkästä aikaa”, rukoilen.       
   ”Iskän se aikataulu on aika kiireinen eikä tiiä taas missä kaikkialla se on ja”, mutsi sönköttää.        
   ”Mutsi hei, et sä voi mua ikuisesti pitää ittelläs”, sanon hämmentyneenä. ”Mikset sä vaan voi antaa mun nähä iskääkin välillä?”          
   ”Minttu, ei tää oo niin mustavalkosta… jutellaan tästä vaikka kotona jooko…”     
   ”Ei kun jutellaan nyt”, intän. ”Mikset sä anna mun nähä mun omaa isää?”

***

   ”Ei täällä kukaa halua elää!” Ronin sanat kaikuu seinillä ja se tarttuu kirjahyllyyn ja heittää sen maahan, levittäen kaikki lautapelit ja kirjat lattialle.           
   ”Hei rauhotus nytten”, Liisi piipittää ja mieshoitajat tarttuu Ronin käsiin, se yrittää lyödä niitä.      
   ”Pitäiskö teidän mennä nyt huoneisiinne”, Pirkko heiluttaa käsiään meille, mutta me nähdään miten kolme mieshoitajaa painavat mua pitemmän ja rotevan Ronin maahan, niin että sen olkapäät koskee lattiaa.

   Me kävellään meidän huoneisiin, mutta nähdään, miten ainakin tusina mieshoitajia juoksee sisään ja Roni kannetaan kohti lepositeitä. Se huutaa ja kiroilee matkallaan, ketään ei edes naurata. Mä pääsen kotilomille just sopivasti, samaan aikaan kun Roni laitetaan lepositeisiin. Mutsi tulee hakemaan mua lauantai-iltapäivällä ja mä istun sen autoon, pitäen mun turvan tukossa mielenosoituksellisesti, kun mä joudun taas kestämään mutsia ja kalkkis-Pekkaa.

   Mutsi pysähtyy tankkaamaan, koska se on menossa jonnekin hippimielenosoitukseen sunnuntaina, ja mä hetken mielijohteesta nappaan sen puhelimen ja etin Reijon numeron. Lähetän sen itelleni tekstiviestissä ja hups rallaa, enää mutsi ei voi pitää mua poissa mun faijan elämästä. Suljen äkkiä puhelimen ja heitän sen lokeroon, ja mutsi ei arvaa mitään kun se istahtaa autoon ja hymyilee mulle.

   ”Haluut sä et mennää jonnekin syömää, Minttu?” se kysyy, ja mä tiiän et se johtuu vaan siitä etten mä puhu sille. Se ei vaan kestä sitä, kun joku ei ota kontaktia siihen.            
   ”Okei”, mä sanon vaan koska tiiän et se maksaa.

   Mä kiskon mekon sen muovisesta suojasta, ja ravistelen enempiä pölyjä pois sen kiiltävästä, violetista pinnasta. Mä tunnen itteni niin iloseksi, että tekee mieli hihittää. Oikeestaan mun tekis mieli hihittää Oonan kanssa, mut se ei vieläkään vastaa mun puheluihin. Yritän leikkiä ettei mua haittaa, mut oikeesti mä oon sisältä ihan palasina. Mulla on niin hirvee ikävä Oonaa, tai edes minkäänlaista normaalia ihmiskontaktia. Jotain tervettä, joku joka ei höpötä ittensä tappamisesta tai muusta seinähullusta.

   Joka tapauksessa mä olen iloinen, että pääsen vanhojentanssiharkkoihin, vaikka mä olenkin osastolla. Ja mulla on tää mun ihannemekko, tää mekko jonka mä ostin ysin puolivälissä, koska se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Mä näin tän mekon ja mun oli vaan ihan pakko saada se, se oli alennusrekissäkin enkä mä aikonu päästää sitä menemään. Mä irvistän kuitenkin mun peilikuvalle, joo, mä olin ihan sikalaiha sillon ysillä enkä tiiä miten tän mekon kanssa käy, mutta mä ristin mun sormet ja liu’un mekkoon. Mun leuka loksahtaa alas ja mä hieron mun silmiä. Mun ihana mekko, mun rakas mekko, mun mekko on mulle liian iso.

   Tuijotan hämmentyneenä mun peilikuvaa, mä olen aivan liian laiha mun omaan mekkoon. Mä vaan tuijotan itteäni, missä mun tissit on? Mihin mun lantio on kadonnut, mä tapasin aina olla se ”liian kurvikas” tyttö. Äkkiä mua alkaa itkettää, miten tää voi olla mahdollista. Haluan soittaa Oonalle, joka vakuuttais et mä vaan ylireagoin ja sitte pyytäis mua mukaan ”tekemään tänäisestä parempi eilinen”. Mut ei se halua nähä mua.

   ”Oona”, mä huuan kun tajuan sen kävelevän mua kaupassa vastaan.       
   Se kattoo mua hetken ennen kun sen katse kirkastuu. ”Moi Minttu.”        
   ”Vittu mulla on ollu ikävä sua, eiks me voitas vaan sopia?” mun ääni vapisee. ”Hei, sun nenäs vuotaa verta.”
   Se läppää kätensä sen nenän eteen. ”Voi vittu. Joo tätä on käyny sen jälkee ku aloin vetää kokaiinia.”              
   Siis mitä?

   ”Moi, iskä”, henkäisen sanat puhelimeen samalla, kun puhallan tupakansavua mun keuhkoista.    
   ”Sulla taitaa olla väärä numero”, kylmä miesääni vastaa puhelimeen.      
   ”Ei, täs on Minttu. Minna-Mari Pesonen”, mä hihkun innosta ja Oona pitelee mulle peukkuja.        
   ”Minttu”, se sanoo tauon jälkeen. ”Mistä sä sait tän numeron? Antoks Leena tän?”           
   ”Ei, mutsi ei suostunu antamaan, mut ei sil oo väliä. Mä vaan… haluisin tavata sut.”          
   Se yskäisee puhelimeen. ”Tota… se ei oikein oo mahollista just nyt.”        
   ”Miten niin? Mun mutsi on piilotellu meitä toisiltamme viimeiset neljä vuotta ja nyt mä soitan, miten niin se ei oo mahollista just nyt?” mun ääni alkaa kuulostaa hätäiseltä ja vedän tupakkaa hermona.
   ”Minttu…” sen ääni kuulostaa etäiseltä. ”Ei Leena oo piilotellu sua multa. Mä päätin, etten halua nähä sua.”
   ”Mitä”, mä sylkäisen, ”mitä helvettiä sä tarkotat? Mikset sä halua nähä mua?”    
   ”Mä en nyt oikein voi jutella… ehkä ois parempi ettet soittelis mulle enää. Mut hyvää jatkoa sulle ja hyvää joulua, sit kun on sen aika”, se yskäisee uudestaan just ennen kun katkasee puhelun, antamatta mun sanoa mitään.

   Heittäydyn sohvalle mun vietyä mun kamat huoneeseen ja huomaan Millan makaavan Ronin sylissä, sen kädet kiedottuina sen ympärille. Mun silmät kirkastuu ja mä hyppään sohvanreunalle, tivaten milloin näin kävi, milloin niistä tuli pari. Milla hihittää ja kohottaa olkiaan, ne kattoo toisiaan unelmoivasti ja hyppää heti erilleen, kun hoitaja kävelee erikseen. Osastollahan ei saa seurustella, meille on toitotettu monta kertaa. Mutta sitä sääntöä onkin aika vaikea noudattaa, huomaan, kun osastolle saapuu Timo, hyvännäköinen bodari jostain jumalanselän takaa.

   ”Mä en voi uskoa että sä löysit kundin osastolta”, Oona nauraa mulle.    
   ”No ite oot jonku Henkan kanssa”, mä ravistelen mun päätä.      
   Se alkaa kiemurrella, vaihtaen jalkaa, kun me seisoskellaan koulun takana hyisenä lauantai-iltana.              
   ”Vai oot sä vielä sen kans?”      
   ”No… mä vähän niin ku saatoin pettää sitä”, se tunnustaa nolona.            
   ”Et kai”, peitän mun suun mun kädellä. ”Ei vittu, Oona. Kenen kanssa?”  
   ”Sen Pepen kanssa. Muistatko, kuka hommas meille amfetamiinia?”        
   ”Ei vittu, Oona”, mä ravistelen mun päätä. ”Siltäkö sä sitä kokaiiniakin sait?”       
   Se kohauttaa olkiaan. ”No mut on se hyvännäkönen, siitä joudut mulle pisteet antamaa.”

   Timo ja mä suudellaan ekaa kertaa sairaalan pihalla. Se suutelee paremmin kun Joonas, mut mua vieläkin häiritsee sen kädet mun lantiolla, ja muistot Joonaksesta tulee kiljuen mun päähän, ja paniikissa tartun sen käsiin. Onks kaikki hyvin, se kysyy ja mä nyökyttelen silmät kyynelistä sumeina. Se sulkee mut sen halaukseen, ja mua itkettää enemmän, koska tää on oikeesti hyvä tyyppi ja se tykkää musta tällasenaan. Me ja Milla ja Roni ollaan melkein koko ajan ulkona, kävellen käsi kädessä ja pussaten. 

   Ne onkin enemmän sellasia, että ne halailee ja pussaa ja tekee kaikkea, ja mä ja Timo – vaikka mekin tehdään niin – jutellaan aika paljon. Me jutellaan ihan kaikesta, kaikesta maan ja taivaan väliltä. Se ymmärtää kun mä sanon miltä musta tuntuu ja kaikki muuttuu ihanan pehmeäksi ja kirkkaaksi kun me ollaan yhdessä. Eri lailla kuin Joonaksen kanssa, kaikki on varmempaa Timon kanssa. Niin varmaa, että mä olen varma ettei se satuttais mua niin kun Joonas, se ei koskaan voisi tehä mitään niin kamalaa kun Joonas. Mä sanon, että mä rakastan sitä.

   ”Mun mielestä tää lääkitysasia on menny tosi hienosti”, lääkäri nyökkäilee innokkaasti.   
   ”Joo, mun mielestä Minttu on paljon pirteempi ja ilosemman olonen”, mutsi intoilee.       
   ”Mitä mieltä sä Minttu olet?” terapeutti kurtistaa kulmiaan epäluulosen olosena.              
   ”Joo no kyl mä nukun paremmin”, hymyilen.      
   ”Nii ni me aateltiin tosissaan sitä sun uloskirjausta, miltäs se kuulostas?”               
   ”Hyvältä”, sanon. Pois, kyllä pois täältä kuulostaa hyvältä.          
   ”Varmaan tota lääkitystä nostetaan vielä kerran, mut ei sen pitäis olla esteenä uloskirjaukselle. Tosissaan tätä lääkitystähän ei sitten kannata lopettaa ainakaan ite, siitä ei seuraa mitään hyvää. Mut jos jatkat terapeutilla käymistä ja jatkat lääkkeitten ottamista, niin kaiken pitäis sujua hyvin.”

   Mussa risteilee eri tunteet, into siitä, että pääsen taas normaaliin elämään, mutta toisaalta mulle tulee ikävä kaikkia, Millaa, Ronia, Maisaa ja erityisesti Timoa. Mutta Timo lupaa että me kestetään, että kaikki tulee menemään parhain päin. Me jopa sovitaan bussiaikatauluja, että nähdään toisiamme osaston jälkeenkin. Ollaanhan me tunnettu jo neljä viikkoa, koska Sanni oli väärässä, ja mä olinkin pidempään siellä, koska ne ei löytänyt mulle oikeaa lääkitystä. Mutta ei siitä sen enempää, koska nyt mä olen pihalla ja mulla on täydellinen poikaystävä, jota mä oikeasti rakastan.

   ”Milläs fiiliksillä sä nyt lähit?” mutsi kysyy hymyssä suin, enkä oikein tajua, mikä vitsi toi oli, koska se ei koskaan kysy multa kuulumisia tai miltä musta tuntuu.  
   ”Hyvillä, ehottomasti. Mä en malta oottaa et pääsen taas kouluun ja voin käyttää taas Suloo ulkona”, purasen mun huulta, kun katon ikkunasta ulos. ”Pitääkin soittaa Paulalle.”              
   ”Nii, Paulasta”, mutsi karaisee kurkkuaan ja hiljentää vauhtia ajaessaan meille päin.          
   Mä käännyn katsomaan sitä. ”Mitä Paulasta?”  
   ”Joo, se menehtyi tässä viikko sitte”, se sanoo varovaisesti.        
   ”Siis… mitä”, naurahdan kevyesti. ”Mitä sä tarkotat?”    
   ”Mä oon niin pahoillani, Minttu”, kyyneleet alkaa vieriä sen poskilta ja se ajaa tien sivuun pyyhkiäkseen niitä.
   ”Sä et voi olla tosissas”, ootan, että se purskahtaa nauruun ja sanoo kaiken olevan pelkkä vitsi, että se ei oo totta. Koska se ei voi olla totta, eihän se voi olla totta.     
   ”Sillä oli paha keuhkokuume. Ja tiedäthän sen, miten se poltteli askeja päivässä”, se ravistelee sen päätä.
   ”Mut sehän soitti mulle viime kuussa, se voi ihan hyvin”, mun ääni on hätääntyny ja mä yritän tavottaa mutsin katsetta, mutta se vaan kattoo sen syliin.              
   ”Se ei halunnu huolestuttaa sua”, se kuivaa sen kyyneleet ja jatkaa ajamista.        
   Käännyn katsomaan taas eteen ja kyyneleet alkaa valua mun silmistä. Mä ravistelen mun päätä ja piirrän viiruja mun päänahkaan mun kynsillä. Ei se voi olla totta, kun ei se vaan voi. ”Millon… millon sen hautajaiset on?”
   ”Tänään”, sen ääni katkeilee.   
   ”Mitä”, mä huudan, kun mä käännyn taas kattomaan sitä. ”Miten niin tänään? Miksen mä tiennyt?”
   ”Ei se ollu ees varmaa et sä pääsisit pois osastolta, että sä olisit ees ehtiny niihin hautajaisiin. Oli vaan parempi ettet tienny.”         
   ”Miten niin parempi? Mitä helvettiä sä selität, miten sä voit olla kertomatta mulle että se kuoli ja että tänään oli sen hautajaiset? Mitä vittua hei mutsi?”    
   ”Älä kiroile”, se ravistaa päätään muttei kato mua silmiin. ”Sitä paitsi sehän oli vaan joku jonka koiraa sä lenkitit. En mä aatellu et se näin läheinen sulle olis.”     

  

   ”Otit sä jo sun lääkkeet?” mutsi kysyy varovaisesti mun ovenraosta.        
   ”Ei vittu kuulu sulle.”   
   ”Ota ne lääkkeet kuitenkin, kulta”, se sanoo ennen kun se katoaa ovenraosta.     
   ”Haista vittu”, huudan perään.

   Pyörittelen pillereitä mun käsissä ja tuijotan itteäni peilistä. Nyt otat vittu itteäs niskasta kiinni, mä sanon itelleni. Tästä lähtee, mä mietin. Pidät ittestäs huolta ja susta tulee taas laiha ja kaunis. Päättäväisenä nyökkään ja heitän pillerit vessanpöntöstä alas. Painan kahvasta ja katon niiden katoavan ikuisuuteen. Sidon mun hiukset poninhännälle ja venytän mun reittä. Nappaan naulakosta mun hyppynarun ja hölkkään rappuset alas, onneksi me ollaan kolmannessa kerroksessa, koska rappusissa kuluu enemmän kaloreita. Hyppään lämmittelyksi sata hyppyä ja piilotan narun kiven alle, ettei se katoa tuulessa, ja lähen juoksemaan pimeyteen.

   ”Ei me oikein taieta toimia”, mä herään tekstiviestin ääneen enkä voi uskoa mun lukemaan.          
   ”Mitä sä tarkotat”, tekstaan takasin.    
   ”No tää välimatka on vähä liian pitkä”, se vastaa.

   Mä en vastaa mitään, mun silmiä kirvelee itkusta ja mua alkaa oksettaa. Mä ootan vaan, että se laittaa tekstarin missä se sanoo sen olleen vitsi, tai että se oli väärässä. Muttei se laita. Juoksen vessaan ja oksennan mun sisukset ulos, oksennan kunnes ei tuu enää mitään, ja tipahdan istumaan karvaselle vessanmatolle ja itken. Itken ja itken. Mä vaan muistelen, miten se sanoi, ettei se halua tappaa itseään mun takia. Se sanoi miten sen elämä kirkastui kun mä tulin siihen ja että mä olen just täydellinen tällasena. Se sanoi että me ei ikinä erota ja että mä olen sen elämän valopilkku eikä se koskaan haluaisi erota musta. Mutta se erosi kummiskin.  Meillä oli jopa oma sana, loistavuutta. Se sanoi aina, erinomaista ja mä vastasin aina siihen, loistavuutta, jolloin se naurahti ja toisti, loistavuutta. Me yksi päivä naurettiin, että se oli meidän ”okei”, niin kuin siinä leffassa ”tähtiin kirjoitettu virhe”. En edes tajunnut aloittavani sellaista juttua, kun ekan kerran sanoin, loistavuutta. Nyt se sana oli myrkkyä, enkä mä voi koskaan sanoa sitä enää. Koska siitä tuli meidän juttu, ja nyt se on noin vaan poissa. Kaikki oli tolleen vaan poissa.

   ”Nyt mennää kyl juhlistamaa tätä kun molemmat päästiin pois”, Millan ääni on sirputusta mun korvissa. Hassua miten niin itsetuhoinen henkilö voi kuulostaa niin pirteältä. Mutta sen mä opinkin osastolla, Ronia lukuun ottamatta kaikkein itsetuhoisimmat ihmiset oli kaikkein iloisimpia. 
   ”Joo, mennää kahville tai ryyppäämään”, sanon innoissani. ”Mut mitäs sulle kuuluu?”      
   ”Hyvää, Roni oli meillä ja mä senki luona, oli kyl aika läppä kun se tapas mun iskän…” se jatkaa selittämistä, enkä mä voi sille mitään mut mulle tulee paha mieli.

   Musta tuntuu ihan kamalalta, että mua harmittaa se, että Milla ja Roni on yhä yhessä. Mä olin niin varma et mä ja Timo, meistä tulis jotain kestävää. Mut ei, kun Timo eroaa musta heti, kun vaan voi. Mua alkaa äkkiä itkettää.

   ”Joo, mut mitä sulle kuuluu?” se lopettaa viimein sen selityksen.
   ”Ei mitää ihmeellistä, Timo vaan eros musta”, kohautan harteita, vaikka tiiän ettei se nää mua.    
   ”Joo, se kerto”, se pitää pienen tauon. ”Mut vittuun tollanen, siis kuka oikeesti jättää toisen vaan, koska se on sen mielestä liian laiha?”       
   Hetkinen, hetkinen. Siis mitä?!

   ”Mä toivosin et osaisin sanoo jotain fiksua mut mä vaan pelkään et sanon jotain tyhmää ja teen kaiken pahemmaks”, Oonan silmät kostuu ja se hymyilee vinosti.  
   Mä levitän mun kädet ja annan sen halata mua, mä peitän mun silmät sen olkapäähän. ”Et sä oikein voi tehä enää mitään pahemmaks.”         
   ”Mä oon tosi pahoillani et suutuin siitä Joonas jutusta… teiän välinenhän se juttu on.”

   Mun tekee mieli huutaa sille, mä puhuin totta, mä puhuin totta, vittu saatana. Mut mä välitän siitä liikaa, enkä halua tehä asioita pahemmaks taas. Johan mä menetin jo yhen tärkeen ihmisen mun elämästä. Niinpä mä vaan lasken mun kukkakimpun sen haudalle. Mua salaa harmittaa, oisin halunnut pitää tän hetken mun ja Paulan välisenä, mutten kehannut sanoa Oonalle että painuu vittuun kun tää on mun ja Paulan aikaa. Oisin mä ehkä halunnut sanoa niin, mut en mä oikeesti ole niin häijy.

   Mä jatkan pillereiden hävittämistä perinteisellä tavalla, eikä mutsi arvaa mitään vaikka oon viikkoja ilman lääkkeitä ja se alkaa näkyä. Mä oksentelen aina sillon tällön ja mun mieliala laskee kun lehmän häntä. Mua ei huvita enää mikään ja mä tiedän, että se johtuu lääkkeen lopettamisesta, mutten mä aio niitäkään enää popsia. Koska mä menen nyt omilla säännöillä eteenpäin, kukaan muu ei voi määräillä mua. Ei edes mutsi. Erityisesti mutsi. En tosin tajua miksei se huomaa mun olevan täysin eri tyttö kuin ennen osastohoitoa. Mut eihän se muutenkaan huomaa mitään, joskus mä mietin välittääkö se ees musta. Eihän se koskaan kysy miten mä voin ja se on vissiin kerran vaan sanonu rakastavansa mua. Mä muistan vielä kun iskä asu kotona, se aina pussas mun otsaa ja nosti mut kainaloista ja pyöritti ilmassa ja kutsui mua sen prinsessaksi. Mulla on hirvee ikävä sitä, se oli ainut joka jakso aina kannustaa mua sillonkin, kun lopetin mun tanssitunnit ja mun koenumerot laski koska mua kiusattiin koulussa.

   Mä juoksen pikkusen kovempaa kun ennen, huomaan koska ohitan meiän koulun muutamaa minuuttia aikasemmin kun tavallisesti. Yritän pitää mun hengityksen tasaisena, kyl mä kestän pikkulenkin. Pysähyn kuitenkin haukkomaan henkeä, ja nojaan mun polviin. Sillon mä huomaan meiän luokan Taimin kodin, siellä on railakas meininki. Autoja on pilvin pimein ja musiikki raikaa ulos asti. Mä kävelen vähän lähemmäs ja nään Joonaksen auton ja mua alkaa pänniä. Tietenkin Oona on siellä ja pitää hauskaa eikä kutsunut mua Joonaksen takia. Mut Joonas tulee tietenkin ekana, koska sillä on auto. Yritän niellä vain faktan, että se on verisuku ennen bestiksiä, ja koitan pakottaa itteni kävelemään eteenpäin, mutta joku osa mun kropasta vinkuu saada jäädä.

   Äkkiä mä huomaan hahmojen tunkeutuvan ulos ovesta, ja kuulen kiljuntaa. Kävelen epäluuloisena lähemmäs, ja erotan Joonaksen juoksevan pois talosta. Hysterian näkis vaikka avaruudesta, ihan kuin talo olis tulessa tai jotain. Vihdoin Joonas näkee mut ja mä huomaan puhtaan kauhun sen silmissä, siinä hetkessä sitä ei tunnu vaivaavan se, että kerroin Oonalle sen olevan raiskaaja. Mä katon sitä kysymysmerkkinä, en tajua mitä tapahtuu, mutta varmaan pian se selviää, mä järkeilen, koska Joonas juoksee ihan täyttä mua kohti.

   ”Voi vittu! Soita jollekin, soita vittu ambulanssi”, se vauhkoaa, kun se tarraa mun kädestä kii.        
   ”Irti musta”, mua oksettaa. ”Mitä helvettiä sä sekoilet? Rauhotu nyt ja selitä.”    
   ”Oona”, se läähättää. ”Oona sai vittu kokaiinimyrkytyksen.”       
   ”Mitä vittua”, tartun sen kauluksesta kiinni ja se näyttää ihan potkitulta koiranpennulta. ”Mitä vittua! Sun pitäis olla sen veli, sun pitäis pitää siitä huoli!”

   Ei helvetti, mä mumisen kun työnnän mun käsissä olevan säälittävän raukan pois ja näppäilen hätänumeron.

   ”Mitä helvettiä tää on, Minttu?” mutsin sanat kaikuu seiniltä. Se ryntää mun huoneeseen varoittamatta ja se pitelee muovista astiaa käsissään. Eikä mitä vaan astiaa, vaan astiaa josta mun piti tänään syödä. ”Mä löysin tän meiän ulkoroskiksesta, täysinäisenä! Mitä helvettiä sä oikein teet?”  
   Katon sitä, kun jänis ajovaloissa.            
   ”Vastaa mulle, jumalauta! Rankaiset sä mua vieläkin siitä Paula jutusta?” kyyneleet alkaa valua sen silmistä. Ei, älä itke nyt tän vuoksi.            
   ”Älä viitti ajatella että kaikki johtuu aina susta”, mä sanon uhmakkaasti, yrittäen blokata kokonaan sen itkukohtauksen. Se ei tee musta heikkoa, että äiti käyttäytyy kun sellanen.        
   ”Minttu, ihan oikeesti”, se vinkuu ja pyyhkii poskiaan raivokkaasti. ”Mikset sä syö? Onks sulla enää ees menkkoja? Jos tää jatkuu tämmösenä niin ei mulla oo muuta vaihtoehtoo kun viiä sut lääkäriin ja ne laittaa sut takasin osastolle, sitäkö sä haluat.”
   ”Miks sun pitää tehä tästä näin hirvee numero? Mä voin ihan hyvin, saatana sun kanssas.”             
   ”Älä kiroile”, se nikottelee kyynelien takaa. ”Et nyt vedä tota linjaa, mä tiedän että sulla on joku pielessä.”
   Mä nousen seisomaan. ”Ihanko totta? Tiiätkö tosiaan? Ethän sä ees kysy multa mitä kuuluu!”       
   Se vaihtaa jalkaa, kiemurrellen. ”Mulla on kiire töissä. Tästäkö täs on kyse? Haluisit sä et me vietettäs aikaa yhessä tai jotain?”             
   ”Ei täs oo kyse mistään”, mä ravistelen mun päätä. ”Mä menen nyt lenkille.”       
   ”Et varmana mee”, se tarttuu mun käsivarteen, itkusta hytisevänä. ”Minttu sä oikeesti kuihdut kokoon. Sut pitää viiä hoitoon mahollisimman pian. Sä tarviit apua ja sun pitää ottaa sitä vastaan.”

   Niin just, apua. Ihan kun en olis tota kuullu ennen. Mut en mä mitään apua tarvii. Toivon vaan, että mutsi lopettaisi vauhkoamisen, ja niin se lopettaakin – ajallaan. Mä sanon kuitenkin, että meen Oonalle syömään jouluks, eikä sen tarvii laittaa mulle kinkkua, mutta oikeesti mä ja Oona mennään Henkan luo polttamaan pilveä. Mä olen niin ilonen, että Oona selvisi. Mutta Joonasta mun ei tee mieli tavata, eikä mun onneks tarvikaan, koska se on vaan sen omassa kämpässä ja pyörittää muita tyttöjä. Mutsi on kuitenkin epäluulonen, ja päättää soittaa Oonan mutsille varmistukseksi, että mä meen sinne syömään, ja Oona vastaa puhelimeen ja leikkii niiden mutsia, ja mun mutsi nielee jutun ihan tuosta vaan.

   Silti uusivuosi vasta mahtava onkin, me pysytään valveilla Oonan kanssa niiden talon katolla ja juodaan ittemme humalaan siellä. Ei poikia, me päätetään, koska mulla ei oo poikaystävää ja Oona yrittää pysytellä kaukana Henkasta, että ne voisi erota siististi. Se ei kauhean hyvin onnistu, koska joulu jo vietettiin sen luona, mut se yrittää parhaansa. Ei se kuitenkaan viitti sanoa sille noin vaan että goodbye, löysin jonkun muun. Ja mä kyllä ymmärrän ihan hyvin. Mäkin voin paremmin, kun en vielä tienny, että Timo jätti mut mun painon takia. Tosin oli kyllä hyvä, että sain tietää, vaikkei Millalla ollu aavistustakaan siitä, etten mä tiennyt sitä oikeeta syytä miksi Timo jätti mut. Se pyysi kyllä anteeksi vaikkei sen olis tarvinnutkaan. Munhan se olis pitänyt kiittää sitä.

   Oona kysyy multa miksi mä olen nykyään niin masentavaa seuraa ja mä suutun sille siitä aluksi, ja sitten tajuan miten mun suuttuminen vaan korostaa sen pointtia. En oikein välittäis kertoa sille kaikesta, mun lääkityksestä ja muusta sen sellasesta. Niinpä mä vaan kohautan mun olkia ja vedän uuden huikan sen taskumatista. On kivaa, kun kaverilla on hyvät yhteydet tyyppeihin, jotka pystyy hommaamaan kaikenlaista.

   Me lasketaan sekunteja vuoden vaihtumiseen ja nollassa suudellaan, niin kun tehtiin viime vuonnakin. Sehän oli mun eka suudelma. Tää on mun toka Oonan kanssa enkä mä vieläkään tunne mitään. Hyvää uutta vuotta.

   ”Nyt lopetat sen kahvin kittaamisen ja puhut mulle”, Pekka käyttää sen kovisteluääntä.   
   ”Mulla ei oo mitään puhuttavaa sun kanssa”, mä vastaan kylmästi ja jätän kahvikupin tiskipöydälle.              
   ”Kyllä sulla nyt vittu on, sä puhut nyt mulle kun et äidilleskään puhu”, Pekan ääni kaikuu pitkin seiniä ja äiti nyyhkyttää sen takana. ”Mitä helvettiä sä nyt oikein puuhaat, mikset sä syö ja miksi sun todistus on täynnä vitosia ja kutosia?”     
   Mä en vastaa, mä vaan käännyn pois ja oon kävelemässä ulos, kun Pekka ottaa askeleen mun eteen.              
   ”Nyt puhut mulle”, se työntää mun todistuksen mun naamaan.  
   ”Ei oo puhuttavaa”, vastaan uhmakkaasti.         
   ”No sit sä varmaan puhut mieluummin lääkärille”, se ristii käsivartensa.  
   ”Älä vittu uhkaile mua”, mä huudan, mun kärsivällisyys on lopussa.

   Se jatkaa huutamista mulle, mut mä käännän mun pään pois ja mutsi alkaa itkeä hysteerisesti. Pekka menee ja kietoo sen käsivarret sen ympärille ja käyttää sitä aseena, sanoo että kato nyt mitä teit äitilles. Mä käytän tilaisuutta hyväkseni ja juoksen pihalle, juoksen kouluun niin kovaa kun vaan suinkin jaloiltani pääsen. Mä löydän Oonan pihalta ja läähätän.

   ”Hei saanks mäkin röökin”, yritän epätoivosesti tasata mun hengitystä.  
   ”Heti kun sä kerrot miks vitussa sä kerroit Henkalle että mä petän sitä”, se tumppaa raivoisasti natsansa. ”Nii hei mitä helvettiä Minttu.”              
   Tuijotan sitä silmät selällään. Siis mitä?!!            
   Raivo vaan kasaantuu sen silmissä ja se lyö mua käsivarteen. ”Nyt selität Minttu”, se huutaa raivokkaasti, silmät sumeina kyynelistä, enkä voi uskoo sitä. Eihän Oona koskaan itke muitten eessä. ”Mitä helvettiä sä oot menny selittää Henkalle!”
   ”En mitään”, saan vihdoin sanoja mun suusta. ”En mä oo Henkalle puhunu yhtikäs mitää joulun jälkeen!”
   ”Sä valehtelet!” kyyneleet alkaa valua sen silmistä ja se hakkaa mua sen laukulla. ”Sä valehtelet, vittu! Sä vaan leikit jotain kaveria mut todellisuudessa valehtelet vaan mulle aina! Sä vaan teet mitä lystäät ja sitte valehtelet mulle kaikesta!”              
   Mä otan sen lyönnit sen laukulla vastaan ja itken sen nimeä, ei Oona. ”Mä en oo valehdellu sulle yhtään mitään! Oona, kuuntele mua. Se en ollu mä.”         
   ”Sä valehtelet”, sen itku muuttuu hysteeriseksi ja se tiputtaa sen laukun mun käsiin, se tarttuu päähänsä sen käsillä ja ne tärisee. ”Mä tiiän että sä valehtelet, Minttu ihan oikeesti.”

   Muakin itkettää, haluan niin kovasti, että se uskois mua, muttei se usko. Mä tiiän että kun se on tässä tilassa, se ei usko ketään eikä mitään. Äkkiä me kuullaan kiljuntaa viereisen yläkoulun pihalta ja me katotaan toisiamme ennen kun juostaan sinne. Mä nään värin katoavan Oonan kasvoilta kun se näkee Henkan auton ja Henkka seisoo kaikkien eessä. Ihmiset vaan seisoo siellä ja tuijottaa kauhusta jäykkinä, jotkut kiljuu ja Henkan poskia pitkin virtaa kyyneleet. Se itkee ja huutaa Oonan nimeä ja me kävellään lähemmäs, me huomataan että sillä on ase. Mä katon Oonaan ja mä näen, että se on tosi peloissaan, se tärisee ja sen naama on valkonen kun lakana.

   Oona, Henkka huutaa ja se ampuu ilmaan. Mä peitän mun korvat mut laukaus särkee niitä ja muakin pelottaa. Uusi laukaus kuuluu ja mä käännän mun päätä, Oonan kroppa nytkähtelee ja se kaatuu maahan. Mä huudan ja itken, kun se makaa sen omassa verilammikossa. Katon Henkkaa ja se itkee ja itkee, ja kun sireenit alkaa ulvoa, Henkka painaa sen aseen sen ohimolle ja mä peitän mun silmät just ennen kun se painaa laukasinta.

***

   ”Oona oli mun paras kaveri”, kyyneleet valuu mun poskia pitkin. ”Oona oli mulle tuki, apu ja kaikki kaikessa. Se oli kaunis ja ihmiset tykkäs siitä, ja on väärin että se ei oo enää täällä. Koska mä tiedän, että jos se olis, se varmaan käskis kaikkia lopettamaan vetistelyn ja tanssimaan, koska elämä on liian lyhyt suremiseen”, ihmiset naurahtaa vähän ja mä näen Oonan äidin hymyilevän, vaikka kyyneleet virtaa pitkin sen poskia. ”Mä tulen aina muistamaan sen, niin kun todennäköisesti kaikki, jotka sen tunsi. Koska se oli Oona, Oona jonka kaikki tunsi ja melkein kaikki rakasti.”              
   ”Kiitos sun puheesta, se oli kyllä just mitä Oona olis halunnukin sun sanovan”, Oonan äiti koskee mun käsivartta ja lipoo kuivia huuliaan.            
   ”Kiitti”, mä nyökkään ja halaan sitä. ”Mä otan osaa.”     
   ”Minttu”, mä kuulen äänen ja käännyn sitä kohti. ”Voitasko me vaihtaa pari sanaa yksityisesti?”   
   Mä hymyilen vielä Oonan äidille ennen kun käännyn seuraamaan Joonasta. ”Okei. Mitä helvettiä sä haluat?”
   ”Mä vaan haluun sanoa et oon tosi sori”, kyyneleet vuotaa sen silmistä ja räkä valuu sen nenästä, se seisoo hartiat kumarassa ja sen tukka on rasvasen näkönen. Kokonaisuudessaan se näyttää ihan räjähtäneeltä enkä mä näe siinä mitään miksi mä joskus tykkäsin siitä. Se on säälittävä raukka, ja sellainen se on aina ollu, mä vaan huomasin sen vasta nyt. ”Mä oon tosi sori mitä meiän välillä kävi ja… se olin mä joka kerto Henkalle siitä sen suhteesta.”            
   ”Mitä”, mun rintaan alkaa koskea. ”Miten niin sä kerroit Henkalle? Miks?”            
   ”Me oltiin kännissä ja puhuttiin kaikkea… se vaan lipsahti et Oona pani pari kertaa Pepeä. En mä aikonu sanoo mitään enkä mä ois sanonukaan jossen ois ollu niin kännissä. Mä oon niin sori, sanoin sille et se olit sä joka sen sano koska me kaks oltiin ainoita jotka ties. Mä oon oikeesti niin sori”, se itkee ihan vauhkona.      
   Mä en edes itke. Tuijotan sitä vaan inhoten. ”Vittu sä oot raukka”, en voi sanoo muuta.   
   ”Se kuoli mun takia, Minttu, se kuoli mun takia. Luuletsä et mä voin koskaan elää itteni kanssa enää?”            
   ”Toivottavasti et voikaan koskaan”, mun ääni kantaa paremmin kun luulin. ”Sä olet vitun raukka etkä tosiaan ansaitse mun sääliä. Oli jo tarpeeksi paha että sä olet raiskaaja, mutta tää on liikaa.”

   Kävelen pois mun sormet nyrkissä, vitun paskiainen. Jätän sen itkevän naaman mun taakse ja kävelen eteenpäin päättäväisenä, en aio jakaa sen kanssa enää yhtään sekuntia.

   ”Joo, kyl sä nyt joudut menemään osastolle”, lääkäri pysyy jämptisti kannassaan, vaikka sen ääni on pehmee.
   ”Mitä jos mä en halua”, mä tuijotan sitä silmät viiruna, haastavasti.         
   ”Sitten meillä ei oo muuta vaihtoehtoa kun pakkohoito”, se suoristelee papereitaan ja muka huolettomasti sanoo sanan pakkohoito, vaikka se tietää selvästi miten sana säikäyttää mut kuoliaaksi.              
   ”Sitten meillä ei oo muuta vaihtoehtoa”, toistan pokkana, yritän etsiä vivahdusta epävarmuudesta lääkärin silmissä, muttei sitä näy.              
   ”Minttu”, mutsi vikisee tuolissaan ja sen naama on ihan vääristyny, mä en oo ennen ees nähny sitä noin epätoivosen näkösenä. Se tietää, etten kestä nähdä sitä tollasena, ja musta tuntuu että se ton tahallaan, onko se muka oikeasti noin pahoinvoiva.           
   ”Mä pärjään kyllä yksinkin”, mun katse pysyy kovana, yritän olla kattomatta mutsiin, etten vain murtuis.
   ”Sen paras kaveri kuoli täs viime viikolla, sillä on varmasti tosi paha olla”, mutsi vaikeroi lääkärille, joka tarjoo sille lisää nenäliinoja. Mua pännii, miten se nyt muka tähän liittyy.         
   ”Sitä suuremmalla syyllä mä suosittelisin sairaalahoitoa, se olis nyt paras vaihtoehto sulle”, lääkäri sanoo asiallisesti. Mua alkaa pänniä senkin virallisuus. ”Se olis nyt ainoa vaihtoehto sulle.”

   ”Haista sinä kuule vittu”, sihisen mun hampaiden välistä. Pirkko on taas töissä.    
   ”Se ei kuule kuulu toimenkuvaan. Sun pitäisi vaan lopettaa tommonen oikuttelu, se ei johda nyt yhtikäs mihinkään. Sä oot täällä kuule ihan vapaasta tahdosta, niin sun pitäis osottaa ees vähän yhteistoiminnallisuutta”, se pusertaa sen huulet viiruiksi ja laittaa kädet sen jättimäisten jenkkakahvojen päälle.   
   ”Mä en kuule ole täällä ollenkaan mun vapaasta tahdosta, niin että tässä sulle yhteistoiminnallisuutta”, nostan sille keskisormea.             
   ”Hei et kyllä käyttäydy täällä tolla tavalla”, se alkaa motkottaa mulle enkä mä jaksa kuunnella sitä.

   Makea on kyllä kiva nähä taas, Liisiä ei niinkään, mut kyl sen kanssa elää. Mua vaan vituttaa koko paikka, vaikkei mulla ookaan mitään parempaakaan paikkaa mielessä. Ilman Oonaa koulukin on ihan vammanen paikka, enkä mä kotiinkaan hingu, mutsin epätoivoisten katseiden ja Pekan vittumaisten saarnojen luo. Ei Pekkaa – se on kyllä ihan hyvä diili, mutta laitoksessa olo… ei oikein sytytä.

   Tällä kertaa mulla on oma huone, vaikka ihan samahan se mulle olis vaikka siellä oliskin joku. Näin on tosin parempi, koska mä saan itkeä ihan rauhassa, ja sitä mä en oo saanu tehä pitkään aikaan. Tai no, saisinhan mä, mut en mä kestäis mun mutsin hajoamista sen vuoks, puhumattakaan siitä, miten heikolta mä näyttäisin Pekan eessä, kun oon yrittänyt pysyä sen nähden kovana. Koska se on pelkkä isäpuoli eikä se saa nähä mun heikkoutta. Itkeminen mutsinkin eessä on jo tarpeeksi vaikeeta, se kun aina rupee hössöttää tai itkee ite. Ja sitä mä en kestä. Mä en oikein koskaan kestä nähä mutsin itkevän, vaikka se tekee sitä melkein koko ajan.

   ”Oot sä nyt varma et sä pärjäilet siellä”, Millan ääni vapisee ja mun tekee mieli sanoa sille että en tietenkään, kaikki joista mä välitän kuolee, ja mä tiedän että Milla kaikista ihmisistä ymmärtäis parhaiten, mut en mä halua sillekään näyttää mun heikkoutta.      
   ”Joo, tietenkin”, mä ravistelen mun päästä pois kaikki noi ajatukset, pitää vaan niellä kaikki ja valehdella niin kun ennenkin, niin pääsee eteenpäin.          
   ”Okei, no… moikka”, se epäröi selkeesti aika pitkäänkin ennen kun lopettaa puhelun.

   Mua harmittaa, me oltas voitu Millan kanssa puhua siitä, miten senki paras ystävä kuoli, ja me oltas voitu lujittaa meiän ystävyyssuhdetta ja ihan kaikkea, mutta mua ei vaan huvita. Viime aikoina mua ei oo huvittanut oikein mikään. En mä Millankaan kanssa oo puhunu sitten sen jälkeen, kun se kerto Timosta, ennen kun vasta nyt. Ja siitäkin alkaa olla kuukausi kun me soiteltiin sillon. Tänään on vanhojenkin tanssit ja Tonia, mun paria, varmaan vituttaa aika suunnattomasti. Mut eipä sekään oo soittanu, ja miks olis, kun eihän sillä oo ees mun numeroa. Mietin vaan että olis se saattanut soittaa jos sillä olis ollu.

    Mä mietin muisteleeko kukaan vielä Henkkaa ja Oonaa. Sillon kun ne kuoli, koulussa pidettii hiljanen viistoista minuuttia niitten muistoksi. Mä muistan sen päivän, kaikki oli kun niillä olis ollu painot roikkumassa suupielistä. Mut enpä mäkään ilmeisesti kauheen hyvältä näyttäny, koska tokana päivänä niitten kuoleman jälkeen opettaja käski mut kotiin kun näytin niin karmeelta. Mitä mä en ihmettele, sen jälkeen kun menetin Oonan, mä menetin myös kaiken tahdon taistella. Ja sillä mä tarkotan elämän kanssa taistelua. Koska sen jälkeen, kun mä lopetin syömästä niitä lääkkeitä, mä aloin ajatella kuolemaa. Ja kun mä sanon ajatella, mä tarkotan enemmänkin pakkomiellettä. Pakkomielle, se on ehkä oikee sana kuvaamaan sitä, miten paljon mä aattelin kuolemaa. Mä tiesin, että se johtui niistä lääkkeistä, mut en mä silti suostunu syömään niitä. Nyt mun on ollu vähän pakko täällä osastolla, muttei musta oo tuntunut yhtään paremmalta. Joo, lopetin satunnaisen oksentelun, mut en mä silti voi mitenkään paremmin henkisesti. Mä en sano kuitenkaan mitään, että pääsisin pois.

   ”Sä oot kyllä ihan helvetin kaunis”, Rami nojaa sohvanseinämään ja kattoo mua kun lihanpalasta.
   ”En ees oo”, pyörittelen mun silmiä ja yritän keskittyä telkkariohjelmaan.              
   ”No oothan”, se sanoo puhdasta hämmennystä äänessään. ”Miks mä valehtelisin sulle?”
   ”Päästäkses mun pöksyihin”, mä nauran paskasesti.       
   ”Josset oo sattunu huomaamaan nii osastolla ei kukaa pääse kenenkään pöksyihin, ihan tiedoks vaan”, se tuijottaa mua vieläkin, ja mä valehtelisin jos sanoisin et se häiritsis mua. ”Täällähän on seurustelu kielletty.”

   Rami on ihan semi hyvännäköinen jätkä ja se on osastolla eka joka saa muhun minkäänlaista kontaktia. Mä en vaan ole jaksanut keskittyä keneenkään tällä kertaa, vaan siihen, että oon nätisti, että pääsen tästä helvetinloukosta. Mutta nyt kun Rami on tehnyt aloitteen, eipä mulla ollut pokkaa olla kun en olis huomannukkaan sitä. Varsinkaan, koska se kehuu mua, mitä kukaan ei oo tehny pitkään aikaan. Ei Timon jälkeen. Timo. Vittu mulla on ikävä sitä.

   ”Joo, nää on kyl menny hyvin nää syömisjutut ja lääkityskin tuntus olevan kohillaan”, lääkäri nyökkäilee, ja mutsi tuntuu repeevän liitoksistaan. Hyvällä tavalla.              
   ”Ei mut sehän on hienoa, että nyt saadaan asiat raiteilleen, Minttu”, se intoilee. 
   ”Mä mielellään pitäisin Mintun vielä täällä jonku aikaa”, terapeutti yhtyy mukaan. Mä en ole sitäkään nähny sitte kuukauteen, kun se on ollu lomalla. ”Että saadaan noi syömisasiat reilaan.”

   Mä nyökkäilen innolla, mutta oikeesti mä pidättelen itkua. Mä olen lihonu ihan hävyttömän paljon, miten ne voi antaa mun mennä tän näköseks. Tai pikemminkin miksi. Miksi ne haluaa, että mä lihon näin kamalan näköseks? Miks ne haluaa, että mä olen epätoivonen, surullinen ja lihava? Miks ne yrittää tuhota mut?

   Mä haluisin mennä mun huoneeseen, yksin itkemään mun surkeutta ja lihavuutta, mut meillä on just ruoka ja sen jälkeen pitää olla seurannassa tunti yleisissä tiloissa, että hoitajat näkee, että mä vaan makaan enkä oksenna sitä ruokaa pois tai tee jotain jumppaliikkeitä mun huoneessa. Mä makaan surkeena sohvalla ja mua itkettää, mut mä yritän pidätellä. En tosin onnistu kauhean hyvin.

   ”Mikä on?” Rami kysyy, sen äänensävyssä on pientä välinpitämättömyyttä, mut mä yritän sivuuttaa sen.
   ”Vituttaa vaan kun oon niin lihava ja ruma”, vastaan sataprosenttisen rehellisesti.             
   ”No niin oot”, se naurahtaa takasin.     
   Mä tuijotan sitä hetken kysymysmerkkinä. ”Ai nyt säkin oot sitä mieltä.” 
   ”Olin mä sitä mieltä ennenkin, kuha yritin piristää sua vaan”, se heiluttaa kättään ilmassa ja saa mut tuntemaan itteni vielä huonommaks kun ennen.  
   ”Aijaa”, mä totean hiljaa.

   Olis se kai pitäny arvatakin, miks kukaan pitäis mua kauniina. Eihän kukaan koskaan oo pitänytkään, ne kaikki pojat vaan käytti mua päästäkseen Oonan housuihin ja Joonas käytti mua päästäkseen mun housuihin ja Timo… miks Timo ees leikki tykkäävänsä musta? Varmaan omaks ilokseen, tai sitten se yritti päästä vaan omasta ennakkoluulostaan eroon mutta epäonnistu. Mä en vaan vieläkään tajua sitä, miksi se sanoi Millalle totuuden? Miksi helvetissä ei se voinut sanoa sitä mulle?

   Viikot vierii ja mä lihon, lihon ja lihon. Mä en ole saanut tupakkaa pariin kuukauteen ja mun elämänhalu on ihan nollassa. Kuka ees haluaa elää tämmöstä elämää, ilman kavereita ja laitoksessa lihotettavana?

   ”Sä et kyllä huijaa mua Minttu, vaan koska sä pääsit osastolta, ei meinaa että sä voisit nyt taas lopettaa sen syömisen. En mä mikään tyhmä oo”, mutsi vauhkoaa.             
   ”En lopetakaan, mulla ei vaan satu olemaan nälkä aina kun sä haluaisit”, vastaan uhmakkaasti.    
   ”Minttu”, se rupee taas itkemään. Ei, mutsi. Lopeta toi itkeminen.           
   ”Mutsi”, kurtistan mun kulmia ja mua pännii ja säälittää samaan aikaan.

   Miksi sen pitää olla niin heikko? Miksei mulla voi olla vahvaa mutsia joka ottaa tilanteessa johdon ja pystyy pitämään kontrollin itsensä suhteen jopa sillon, kun muut ei sitä pysty tekemään? Mä olen niin kyllästynyt kattomaan, kun aikuinen nainen vetistelee vaan sen takia, että sen tyttärellä ei oo nälkä. Toisaalta taas haluisin halata sitä ja sanoa, että kaikki on ihan hyvin, mutta se vituttaa vielä enemmän, koska eihän se oo mun tehtävä, pikemminkin toisinpäin. Sen pitäisi halata mua ja sanoa että kaikki järjestyy, Minttu, se on sen tehtävä. Mutta ei. Kun maailma ei vaan aina mene niin kun sen pitäis.

   Mä menen kouluun joka tapauksessa, vaikka se huvittaa mua kaikkein vähiten tässä tilanteessa. Pakko vaan kuitenkin rämpiä eteenpäin, vaikka mun vieressä oleva tyhjä paikka muistuttaa mua Oonasta ja saa mut itkun partaalle. Heli istuu mun taakse ja räpyttelee sen jättimäisiä sinisilmiä.

   ”Hei moi. Miten sä voit?” mua oksettaa sen huolehtiva ääni, ja äkkiä mua taas itkettää, ei sen kysymyksen takia, vaan sen, että se kysymys pitäis tulla mun äidin suusta eikä jonku Helin meiän luokalta.             
   ”Ihan hyvin”, hymyilen rohkaisevasti.    
   ”Missä sä oot ollu ku sua ei oo näkyny”, se kurtistaa kulmiaan ja mulle tulee entistä pahempi mieli.              
   ”Joo tota… jouduin vaan osastolle”, raavin mun päätä.  
   ”Mitä kävi”, se kuulostaa aidosti myötätuntoselta.         
   ”Ei mitää vakavaa, se nyt oli vaan sellanen…” alotan lauseen mut en oikein tiedä miten lopettaisin sen.       

   Kohauttelen olkapäitä ja se mutristaa suutaan. Tää keskustelu olis voinu mennä paljon paremminkin, mietin mun päässä. Katon kuitenkin vielä Heliä viimesen kerran ennen kun se nousee ja lähtee. Miksen mä voi näyttää Heliltä? Se on luokan kaunotar, sen isot silmät vallottaa ja sen pitkä kiiltävä tukka hurmaa. Mut en mä tiiä mitä hyödyttää ajatella tommosia, en mä ulkonäölleni voi mitään. Siksi mä en siitä koskaan valitakaan, vaikka musta tuntuu että kaikki tytöt aina vaan mollaa itseään ja miltä ne näyttää, musta se on vaan turhaa, miksi ruikuttaa jotain mikä ei voi tulla korjatuksi?

   Mä en halua mennä ruokailuun, koska en mä sinne yksin nyt mee istumaan. Niinpä mä meen taas vaihteeksi kirjastoon ruokavälkäksi. Mä yllätyn, kun nään Joonaksen hyllyjen välissä, ja heti mielessä välähtää, että se tuli tänne mun takia, koska se tietää mistä mä löydyn kun en mee ruokailuun, mutta sitten tajuan, että eihän se ees tiiä että mä olen tullut takaisin kouluun. Niinpä mä mietin, mitä se oikein tekee täällä. Ei oo vaikea päätös menenkö sanomaan moi vai en, mut se ei oo mun päätettävissä, koska se huomaa mut ja heikko hymy nousee sen kasvoille. Mä voisin vaikka vetää sitä turpaan.

   ”Minttu moi”, se sanoo heikosti.            
   Mua ärsyttää, tekee mieli sanoa sille että ryhdistäydy ja kokoa ittes. Niinhän kaikki muutkin tekee. ”Joo joo, ihan miten vaan. Voitko antaa mulle Pepen numeron?”      
   ”Täh”, se näyttää hämmentyneeltä.      
   ”Älä leiki mun kanssa, mä tiedän että sulla on se, joten anna se mulle.”  

***

 

   ”Se rakasti Henkkaa”, Pepe nyökkää ja vetää henkoset sen tupakasta.     
   ”Luulet sä?”    
   ”Tietenkin. Eihän se lakannut puhumasta siitä.”
   ”Mut se kuitenkin pani sua.”     
   ”Se oli ihan vitun kännissä. Jos se ois ollu vielä enemmän kännissä, se olis ollu alkoholimyrkytys”, se ravistelee päätään.         
   ”No tykkäsit sä siitä?” 
   ”Oonasta?” se ravistelee päätään. ”Se oli ihan samanlainen kun muutkin tytöt. Pillifarkut ja konssit, aina kännissä ja vittu kun elämä on niin vaikeeta kun toi poikaystävä on siis niiku niin tollanen.”

   Mä nauran. Mä nauran, mä nauran, mä nauran. Vaikkei mun pitäisi, toi oli tosi ilkeästi sanottu ja varsinkin mun parasta kaveria kohtaan, joka on nyt kuollut, vaan silti mä nauran niin kovaa että mun vatsaan sattuu. Koska mä en ole nauranut pitkään aikaan, kuukausiin. En sen jälkeen kun Timo jätti mut. Mutta senkin kanssa nauraminen tuntui väärältä, koska Paula oli just kuollut.

   Pepe naurahtaa vähän ja mä katson sitä, ja se kattoo mua samanlailla kun Timo tapas kattoo mua jossain vaiheessa. Se tuijottaa mua kunnes mä lopetan nauramisen, ja sitten mä katon sitä nolona. ”Ootsä varma ettet sä oo saanu muualta mitää aineita”, se hymyilee niin, että valkonen hammasrivi näkyy.  
   ”Siitä on vaan niin jumalattoman pitkä aika kun mä oon nauranu”, pudistelen mun päätä. ”Anteeks. Mulla taitaa mennä vähän lujaa.”              
   ”Älä pyytele anteeks, sunhan tää elämä on”, se sylkäisee ja ottaa toppansa taskusta. ”Otatko vielä?”              
   ”Voisin vaikka ottaakin”, sytytän innokkaana tupakan. ”Mä oon viimeks polttanu Oonan kanssa.”
   ”Vau. Mitähän siitäkin on, puoli vuotta?”            
   ”Ei nyt varmaan niin pitkään.”  
   ”No melkein. Kohtahan on kesä.”          
   ”Jep. Päivät on lämpimämpiä.”
   ”Oot sä neitsyt?”          
   Hätkähdän äkkinäistä kysymystä, katon sitä hämmentyneenä. ”Häh?”     
   ”Pelkkä kysymys”, se kohauttaa harteitaan.

   Tuijotan sitä hetken, se nostaa toista kulmakarvaansa ja mä analysoin tilannetta. Onkohan tää näitä trikkikysymyksiä, jos sanon joo, olen sievistelijä, jos sanon en, olen huora? Mietin valehtelenko vai en, toisaalta taas olen kusessa jos se kysyy enemmän siitä ketä panin tai muuta vastaavaa. En edes tiiä miksi se kysyy multa, haluaako se panna mua?

   ”Joo”, vastaan viimein ja nojaan mun polviin mun kyynärpäillä.  
   ”Okei”, se nyökkää ja sytyttää itsekin tupakan.  
   Hiljaisuus.        
   ”Montaa tyttöä sä oot pannu?”              
   Se tuijottaa mua.          
   ”Pelkkä kysymys”, kohautan harteita eikä pokka pidä, mun suu leviää isoon hymyyn.         
   ”Kolmea”, se sanoo tauon jälkeen, katsoen maahan.     
   ”Panisit sä mua?”

   ”Ootsä humalassa?” mutsi ristii sen käsivarret. Kunpa se vaan lakkais pyörimästä.              
   ”Kuulepas ny-hyt, sä”, mä osotan sitä sormella. ”Khuules nyt sä, mä voin ihan, ihan okhei.”           
   ”Nyt meet huoneesees, Minttu hei, ei tää nyt voi mennä tälleen, että sä vaan katoat koko päiväks ja sitte tuut kotiin ihan kännissä tai pilvessä tai millon missäkin.”

   Huone pyörii vaakasuunnassa, ja yhtäkkiä se alkaa pyöriä pystysuunnassakin ja mua naurattaa, menee hetki, että tajuan makaavani lattialla. Mutsi nostaa mut ylös ja taluttaa mut mun huoneeseen, mä kaadun kämmenet edellä polvilleni maahan ja tunnen kaiken tulevan ylös. Oksennan, oksennan kaiken, mun maton ja mun sängyn, kaikki peittyy mun viinanhajuiseen oksennukseen.

   ”Sä joudut takas osastolle, sitäkö sä haluat, mitä Minttu? Mitä helvettiä sä oikein haluat?” se huutaa mulle, kun mä juon kahvia terästettynä päänsärkypillerin kanssa, ihan krapulassa.  
   ”Mä haluun että sä lopetat ton huutamisen, mun pää hajoaa”, vikisen.   
   ”Se on kuule ihan oma syys. Ihan oma syys, Minttu. Tää ei voi mennä tälleen, sä tiedät etten mä suvaitse tollasta käytöstä”, se vetää tupakan esiin ja sytyttää sen mun eessä. ”Niin että mitä helvettiä sä haluat, osastolleko takasin?” 
   Mä haluan kuolla, mun tekee mieli huutaa sille, mutta se vaan tekis kaiken pahemmaks ja sitä mä en halua, mä en todellakaan halua takasin osastolle. ”En mitään, okei? Toi oli eka ja vika kerta.”          
   Mutsi vaihtaa jalkaa ja kiemurtelee vaikean näkösenä. ”Oliks se oikeesti sun eka kerta?”  
   ”No oli, oli”, valehtelen itsepintaisesti. ”Siks mä en osannu kontrolloidakaan sitä, kun en mä ees tienny mitä mä tein. Mut se ei tuu tapahtumaan enää koskaan, mä lupaan.” Valheita, valheita.

   Minttu, mä kuulen tutun äänen koulun käytäviltä. Voi vittu, mä ajattelen. Nyt just ei olis energiaa tällaseen, ei just nyt. Mä kuitenkin käännyn kattomaan Joonasta, ja sillä on käsissään iso paketti. Mä katon Joonaksen silmiä, ja mä näen niissä jo pikkusen eloa. Se ei ole enää niin apaattisen näkönen kun ennen, mut ei se vieläkään oo se hurmaava, itsevarma Joonas, johon mä silloin ihastuin. Se on vieläkin vaan tutiseva varjo siitä.

   ”Tää löyty Oonan kaapista, se on varmaan sen synttärilahja sulle”, se puuskuttaa, kun joutui juoksemaan mun perään. ”Niin että hyvää aikasta synttäriä sulle.” Se hymyilee mulle niin kun tarkottais sitä, mut en mä jää pohtimaan asiaa, otan vaan paketin ja kiitän nopeasti.

   Ootan kärsivällisesti kotiin pääsyä, niin että mä pääsen avaamaan sen lahjan. Hyökkään lahjapaperin kimppuun kun koira lihapalan kimppuun, kun se ei oo saanu ruokaa viikkoon. Revin sen innoissani ja avaan paketin, ja löydän sieltä bikinit ja pienemmän pakkauksen. Se on laatikko, joka on paketoitu vielä sievemmin kuin isompi paketti. Irrotan sen ja silkkipaperin takaa löytyy kolme lentolippua Las Palmasiin. Katson pakettia hämmentyneenä ennen kun löydän ison kortin.

   Minttu

   Sä et ole koskaan käynyt missään muualla kun Tukholmassa kerran, siksi mä ja Paula päätettiin, että tehtäisiin pieni tyttöjen retki aurinkorannalle! Sä, mä ja Paula kolme viikkoa Espanjassa, kaikki maksettu. Ja koska me tiedettiin, ettet sä ikinä suostuisi antamaan meidän maksaa, tää on sun synttärilahja joten et voi sanoa ei.

   Kyyneleet alkaa virrata poskia pitkin ja mä juoksen keittiöön ja etin isoimman keittiöveitsen mikä löytyy. Hetken mielijohteesta painan sen mun käsivarteen ja katon, kun veri virtaa pitkin mun kättä.

   ”Ootsä varma tästä”, Pepe kysyy tuhannetta kertaa, kun me vedetään henkeä suudelmien välillä.
   ”En varmempi kun viis sekuntia sitten”, näpäytän kärsimättömästi, ja mulle tulee paha mieli kun nään häivähdyksen loukkaantumisesta Pepen kasvoilla. ”Pepe, ei sun tarvi huolehtia musta.”      
   ”Tarviipas”, se työntää mut irti sen kropasta ja kattoo mua silmiin. ”Minttu, se on okei jos sä et halua vielä tehä mitään, mä en halua pakottaa sua yhtään mihinkään.”  
   ”Et sä pakotakaan”, mä katon sitä hämmentyneenä.      
   ”Koska tää on sun eka kerta ja mä haluan että se tuntuu susta hyvälle”, se alkaa kompastella sen sanoissa. ”Siis kun mun eka kerta oli jonkun auton perässä ja se ei tuntunut kummastakaan hyvälle, ja se harmitti sitä tyttöä enkä mä halua että sä…”    
   ”Pepe”, mä keskeytän sen. ”Ei tää oo mun eka kerta. Mut raiskattiin viime syksynä.”        
   ”Mitä?”            
   ”Eli mikä tahansa on parempaa”, mä sanon vaan saadakseni sen tukkimaan turpansa, koska mä haluan tätä.

   Mä todella haluan tätä, enkä mä halua saada sitä ajattelemaan että mikään olis sen vika. Se näyttää tosi järkyttyneeltä, ja mä säikähdän että mä säikäytin sen lopullisesti. Just kun mä oon aikeissa ruveta nauramaan ja sanoa, että kuhan vitsailin, se halaa mua. Eikä mitenkään seksuaalisesti, se ei tarraa mun perseeseen eikä mitään, se vaan halaa mua.

   ”Mä oon tosi pahoillani”, se kuiskaa mun hiuksiin.           
   Mä vihdoin kiedon mun kädet sen ympärille. ”Kiitti.”

   Kun se vihdoin irrottaa, mä nojaan eteenpäin ja painan mun huulet sen omille, ja annan sen työntää mut sen sängylle. Mä tunnen sen kropan mun päällä ja annan sen ohjata mut niin, että mun pää on sen tyynyllä. Se kiskoo peittoa pois mun alta samalla, kun se suutelee mua niin, ettei kumpikaan saa henkeä. Tartun sen valkoiseen t-paitaan ja riisun sen pois, sen kultainen riipus tipahtaa mun kaulalle ja mua kutittaa kylmä metalli mun kaulaa vasten. Mua naurattaa, ja se kysyy onko kaikki ookoo, ja vastaukseksi mä napitan auki mun paidan. Se suutelee mun kaulaa ja rintoja, sen huulikoru juoksee pitkin mun yläkroppaa ja mä nuuhkin sen tummanpunaruskeita hiuksia.

   Se varmistaa koko ajan onko kaikki hyvin, sattuuko muhun ja onko mulla epämukava asento. Mä yritän sanoa sille ettei sen tarvii varoa mua, mutta se silti kohtelee mua kun lasiesinettä. Se tekeekin Pepestä aika pian paljon puoleensavetävämmän kun Joonas tai Timo oli yhteensä. Vaikka on se kyllä mielettömän komea ulkoisestikin. Yhtä nopeasti kun oltiin alotettukin, yhtä nopeasti me lopetettiin. Ja se oli ihan mielettömän ihanaa.

   ”Nytkö sä viilteletkin?” mutsi on taas hermona. ”Mä löysin verisiä papereita sun roskiksesta ja meiltä puuttuu keittiöveitsi. Onks sulla jotain sanottavaa?”          
   Tuijotan sitä kovana. ”Mitäs jos vaikka viiltelisinkin? Mitä vittua se sulle kuuluis?”              
   ”Kyllä se mulle kuuluu kun oon sun äiti”, sen ääni alkaa vavista kun sanan jälkeen ja se peittää silmänsä, niin kuin se voisi piilottaa itkunsa multa. ”Minttu sun pitää oikeesti antaa niitten auttaa sua siellä polilla. Sun pitää kertoo näistä asioista, vaikket kertoskaan mulle, niin ees sun terapeutille. Sitä varten siitä maksetaan.”
   ”Ei oo mitään autettavaa, mä voin ihan hyvin. En mä ees viiltele, mulla vaan veitsi lipsahti kun pilkoin kurkkua. En tosiaan tiiä missä se puuttuva veitsi on”, viimeinen osa on totta, mistä mä voin tietää minne mutsi hävittää aina keittiötarvikkeensa.     
   ”Mä en tiiä mitä mä teen sun kanssa, Minttu”, se vikisee.

   ”En mä aio tulla mikskään kokaiiniriippuvaiseks”, ravistan mun päätä. ”Mun mielestä se on tyhmintä mitä voi tehdä.”
   ”Joo, ehkä se on vähä tyhmää”, Pepe kohauttaa harteitaan ja näyttää läksytetyltä koulupojalta. ”Mä voin kyl lopettaa jos sä haluut”, se kattoo mua kiinteästi ja todennäkösesti oottaa joo tai ei vastausta.
   ”No ei se mun asia oo, teet jos huvittaa ja et tee jos ei”, päätän kuitenkin olla antamatta sellasta ja sidon mun hiukset kii, huomaten liian myöhään että mun hiha putoaa kyynärpäähän ja paljastaa siistit viillot mun käsissä.
   ”Mitä noi on”, Pepe tarttuu mun käteen ja tuijottaa mun viiltoja. ”Millon sä oot tehny nää?” se vaatii tietää.
   ”Ei kuulu sulle”, vedän mun käden pois ja säikähdän, miten jämäkältä kuulostan.
   Se katsoo mua ihan kun mä olisin lyönyt sitä. ”Kyllä se kuuluu mulle jos sä haluat että me jatkutaan.”              
   ”Uhkailet sä että me erotaan jos mä viiltelen?” 
   ”En”, se korottaa sen ääntä. ”Mä uhkailen et me erotaan jos sä et puhu mistään mulle.” 
   ”Mähän puhun sulle kaikesta”, mäkin korotan mun ääntä.           
   ”Kaikesta”, se osottaa mun arpia.          
   ”Melkein kaikesta”, korjaan.

   Se kattoo mua ikuisuuden ajan, ja mua alkaa kyllästyttää, joten lähen sen asunnosta, kiukutellen kun pikkupenska. Olis kiva, jos se ajais mut kotiin, niin kun se aina tekee, muttei se tietenkään tee niin, kun me ollaan ilmeisesti riidoissa. Niinpä mä kävelen, ja päätän poiketa kaupassa ennen kun meen kotiin asti.

   ”Hei tulepas tänne”, vartija kävelee mua päin eikä mulla ole pakopaikkaa. Mä oon nalkissa hyllyjen välissä, ja vartija nappaa mua käsivarresta kiinni, työntäen mua pieneen huoneeseen kaupan takana.              
   ”Tyhjennäpä taskus nytten”, myyntipäällikkö katsoo mua tiukkana, se on vanhahko nainen ja se lemuaa hieltä ja halvalta hajuvedeltä.      
   Mä en jaksa pelleillä niiden kanssa, joten laitan pöydälle kynsilakan, karkkipussin ja bissen.             
   ”Varastaminen on kuule vakava rikos. Mun pitää kyllä nyt soittaa poliisille”, se ottaa kännykän taskustaan ja mä alan panikoida.
   ”En mä enää tee sitä, pliis älä soita sinne, mä vannon etten tee sitä enää”, mua alkaa itkettää. Nyt jos ne soittaa mutsille ja Pekalle, mun elämä on ohi.

   Ne sanoo laittavansa jutun poliisirekisteriin, ja rikos on siellä viisi vuotta. Mä joudun maksamaan sakon, koska mä olen kohta kaheksantoista. Onneks siitä ei kuitenkaan aiheutunut vakavempaa, että se ei vaikuta mun työnsaantiin tai mihinkään. Ainut mikä harmittaa on poliisikyyti kotiin, mutsin tuomitsevan katseen alle.

   ”Okei”, se pudistaa päätään. ”Ekaksi sä lopetat syömisen, sitten sä tulet kännissä kotiin ja sitten sä alat viillellä ja nyt sä varasteletkin vielä?”
   Mä luimistelen ja välttelen sen katsetta. Just niin. Välistä jäi vaan se, että lopetin lääkkeittenkin syömisen.
   ”Mikä susta on tullut, jumalauta? Et sä tämmönen ollu vuos sitten!”        
   Niin, sun mielestä.        
   ”Ja mun pitäis kai mainita jotain siitäkin, miten sä vedät tupakkaa innokkaammin kun ilmaa.”        
   Muttet mainitse, koska vedät sitä ite enemmän.              
   ”Mitä mun pitäis ihan totta tehä sun kanssa? Johtuuks tää musta?”          
   Joo, ainahan kaikki johtuu vaan ja pelkästään susta.       
   ”Minttu, mikset sä puhu mulle?”

   ”Mä lopetan pillerien popsimisen ja laitan ne purkkiin ja jes, musta tulee ihan hullu. Sitten mä vedän mun ranteet auki ja kumoan pillerit kurkusta alas ja tadaa – mä olen kuollut”, kirjotan mun päiväkirjan keskiaukeamalle ja suljen sen, sidon sen kiinni lapulla, johon kirjotan ”älä avaa kunnes olen kuollut”, ja jätän kirjan pöydälle.
   Mutsin askeleet kuuluu mun huoneeseen asti. ”Mä lähen nyt, et sitte tee mitään typerää. Muista että oot arestissa.”  
   ”No sitä on aika hankala unohtaa kun jauhat sitä koko ajan”, vastaan ärtyneenä.
   ”Toivottavasti sitä on yhtä hankala rikkoa”, se vastaa pisteliäästi ennen kun sulkee oven perässään.

   Mä katson sen auton katoavan pihasta, ja ryntään pillerikaapille. Revin kaikki mun lääkkeet alas ja kaiken mahdollisen, mikä käsiin vaan tarttuu. Särkylääkkeitä, yes please, masennus- mieliala- ja ahdistuslääkkeitä, kaikki vaan pöydälle, jopa mutsin erityisvahvat kipulääkkeet.

   Eihän mulla ole täällä enää yhtikäs mitään. Ensin Paula lähti ja sitten Oona, mun kaksi parasta ystävää koko maailmassa. Oona oli mun ainoa mun ikäinen ystävä ja Paula ainoa aikuinen ystävä. Odotan, että kyyneleet alkaa valua mun silmistä, mutta mitään ei tuu. Mä olen kai liian tunnoton kokeakseni enää edes surua tai kipuakaan sen vertaa.

   Mä olen Minttu, kaheksantoista vee. Mä menetin mun neitsyyden paskiaiselle, joka saa kitua helvetissä, ja mä poltan sillon kun jostain saan tupakkaa. Mä juon yhä sillon kun huvittaa enkä mä syö koskaan, koska mä en aio lihoa enää osastokokoon. Mä käyn yhä terapiassa kerran viikossa, muttei mun terapeutti saa koskaan mitään irti musta, koska mä en koe tarpeelliseksi vatkata asioita, joista ei tarvii puhua.

   Mä olen menettänyt kaikki, joita mä olen koskaan rakastanut, mutsia lukuun ottamatta, muttei sekään koskaan osoittanut rakkauttaan. Mä menetin mun iskän syystä jota en tiiä, sitten Paula riistettiin multa ihan liian nuorena, Oonasta puhumattakaan, jonka kanssa mä en ikinä saanut edes sovittua meiän riitaa, joka johtui Joonaksesta, siitä paskaisesta. Ja Timo, Timoa mä ajattelin rakastavani. Se ainakin sanoi rakastavansa mua, ja mä uskoin sitä kympillä, mutta ehkä ei olisi pitänyt. Ei se varmaan koskaan rakastanut mua.

   Ja Pepe – mä varmaan menetin senkin. Mun ei olis koskaan pitänyt sanoa sille mitään, kyllä mä sen tiedän, mutta myöhästä perua nyt. Pepekin on kadonnut mun ulottuvilta. Niin mä ainakin luulen, se ei oo toissapäiväsen jälkeen soittanu mulle, ja mä tiedän ettei se johdu mistään musta riippumattomasta, koska kai se nyt repis aikaa mistä vaan soittaakseen mulle jos se haluaisi.

   Silti mä olen ollut sellaisen kanssa, josta todella välitän, ja mä olen kokeillut kaikenlaista. Mä olen elänyt ja toivonut kuolla, ja nyt mä todella kuolen. Tässä on mun suuri finaali, tuutte vielä huomaamaan. Mä aion häipyä siististi tästä maailmasta, vaikka se tietäisikin vähän sotkua muille. Koska loppujen lopuksi niitä muita ei oo kun vaan mun mutsi, ja vaikka se onkin heikko, se kyllä tulee selviytymään mun kuolemasta. Koska tiiän että se on vahvempi kun mitä antaa ymmärtää.

   Mä otan keittiöveitsen ja viillän syvälle ranteeseen, ja mä näen siniset verisuonet juoksevina mun ranteessa. Veri alkaa valua ja tässä vaiheessa mä kumoan kaikki pillerit kurkusta alas, niitä on yli kolmesataa. Mua alkaa yököttää jo heti ensimmäisen kourallisen jälkeen, mutta taistelen pitääkseni pillerit alhaalla, ja lappaan useita kourallisia suuhun. Rannetta särkee ihan vitusti, mutta mä yritän taistella kipua ja oksennusta vastaan. Pakko pitää nää sisällä, on viimeinen ajatus, mikä tulee mun päähän, kunnes kaikki pimenee.

   ”Mikäs on fiilis parhaillaan”, kiva naislääkäri istuu mun viereen, kun makaan sairaalasängyllä, tiputuksessa.
   ”Aika epätodellinen. Viimeset kolme päivää menny ihan sumussa.”          
   ”Paremmalta sä vaikutat kyl kun eilen, sulla meni aika lujaa”, se naurahtaa.          
   ”Kävit sä täällä eilen”, mä oon ihan huuli pyöreenä.      
   ”Joo, et sä muista? Sä kerroit jotain jostain äänestä sun pään sisällä, niin kun että se ei kuulu ulkoisesti vaan kumpuaa jotenkin tuolla sisällä”, se pyörittää sormiaan päänsä ympärillä.   
   Kohottelen sille kulmakarvojani. ”Okei… joo no nää kolme päivää on ollu aika pimeitä. Mä näin mun luokkakavereita istuvan tuolla desinfiointiaineitten paikalla ja juttelin niille ja yritin estää poikaa viiltelemästä, joka olikin pelkkä naulakko.”            
   ”Ohhoh”, se pudistelee päätään. ”Joo, sanoivat täällä että oot ollu aika sekava. Siks sun äitiä ei ookaan päästetty kattomaan sua.”           
   ”Entä… onks mun iskä ollu täällä? Mä nimittäin näin senkin…”     
   Lääkäri on hiljaa hetken, kun puristaa huulensa viivaksi.
   ”Okei, sekin oli harha”, hymyilen niin kuin se ei meinaisi mitään, vaikka se särkeekin mut palasiksi sisältä.

   Se sanoo mulle, että joudun osastolle väkisin jossen lähde vapaaehtoisesti, ja mulla ei oo oikein muuta vaihtoehtoa kun myöntyä. Se puristaa mun rannetta ja hymyilee rohkaisevasti ennen kun se lähtee. Huomaan, että ehdin siepata mun laukun mukaan ennen kun kuuleman mukaan mutsi saattoi mut ambulanssiin ja aloin kouristella. Oon sanoinkuvaamattoman iloinen, että mulla on mukana avaimet ja kännykkä. Ei silti ole tullut mitään viestiä kännykkään.

   Mua tietenkin masentaa, mä olen ollut kolme päivää poissa kaikkien elämistä eikä ketään kiinnosta. Nöyränä menen kuitenkin osastolle, ja olen nätisti puolitoista viikkoa, että pääsen kotilomille. Pakko vaan purra hammasta, että saan uuden tilaisuuden. Uuden tilaisuuden päästä pois tästä helvetistä, mun suunnitelman on vaan pakko toimia. Pepestä ei oo kuulunut kahteen viikkoon enkä oo jutellut Millankaan kanssa ikuisuuksiin. Mutsi on kiireinen töissä eikä senkään takia tullut kattomaan mua teho-osastolle. Mutta nyt mä olen kotona ja ootan mutsin menevän töihin. Tyhjennän mun laatikot ja kiskon esiin ne pillerit, mitä jäi jäljelle edelliskerrasta, koska en pystynyt ottamaan kaikkia lääkkeitä kerralla. Lisäksi lisään lääkkeet, jotka hain apteekista matkalla kotiin. Haen vesilasin ja vedän kaiken pohjanmaan kautta, tällä kerralla en kirjota mitään bullshit jäähyväiskirjettä.

   Mutsi tulee töistä ja löytää mut lattialta, mun tajunta ei oo ees mennyt. Ambulanssimiehet laittaa mut juomaan hiiliä ja pysyn valveilla, muttei se oo se vaikein asia. Vaikein asia ei oo ees hiilinesteen juominen tai vatsakipu lääkkeistä, vaikein asia on niellä se tosiasia, etten mä ole vieläkään kuollut. Joudun päivystykseen ja nukun yön rauhassa. Aamulla tarkistan mun puhelimen ja toivon mielessäni, että Pepe ois soittanu, ja huomaan kännykkään tulleen neljä puhelua ja jotain kakskyt viestiä. Yks puhelu on Millalta ja loput kolme Pepeltä, viestit on kaikki Millalta. Naapurin Santtu oli soittanu Joonakselle, se kun on yks niistä alaikäsistä joille Joonas ostaa viinaa, ja sanonu että näki mun nousevan ambulanssiin. Se ilmeisesti oli siinä luulossa että mulla ja Joonaksella on historiaa. Mikä nyt on vaan melkein totta. Joka tapauksessa, Joonas oli heti laittanu viestin Pepelle, joka oli seonnut ihan täysillä, ja kun en vastannu puhelimeen, se etsi Millan puhelinnumeron netistä, koska tiesi sen olevan lähin ystäväntapainen mulle, ja pyysi sitä soittamaan mulle, koska ajatteli mun ehkä välttelevän sitä, muttei Millaa. Milla sekosi taas vielä enemmän, koska en vastannut sillekään ja se pommitti mua viesteillä koko yön. Mutsi oli myös kuuleman mukaan seonnut aika pahasti, se oli soittanut päivystykseen joka toinen tunti yön aikana tarkistaakseen missä tilassa mä olin.

   ”Minttu?” mä en tunnista ääntä puhelimessa.    
   ”Joo, Minttu tässä moi. Saako kysyä kuka soittelee?”     
   ”Täs on isäs, Reijo Pesonen”, sanat kuulostaa niin yksinkertaisilta ja vaatimattomilta, mutta sitä ne ei oo. Ne on niin paljon enemmän kun mitä luulis.         
   ”Iskä”, henkäisen puhelimeen. ”Ei voi olla totta. Mitä sä mulle soitat?” sanat kuulostaa vaativilta ja syyllistäviltä, kun todellisuudessa ne on vaan uteliaita ja täynnä intoa ja toivoa.      
   ”Mä… kuulin mitä kävi ja…” se karaisee kurkkuaan puhelimessa. ”Mä halusin vaan sanoa että mä olen pahoillani. Mun ei olis koskaan pitäny leikata sua mun elämästä, kun mä todellisuudessa vaan pelkäsin mitä sä ajattelisit musta ja että se mitä sä ajattelisit ei olis niin kauheen hyvää. Mua harmittaa, että oot ollu niin kauan poissa mun elämästä, mulla on ollu kova ikävä sua.”     
   ”Oi kun tietäsit miten hirveä ikävä mulla on ollu sua”, isän tilitys on musiikkia mun korville.             
   Se karaisee taas kurkkuaan. ”Sun pitää vaan tietää miten paljon mä ja sun äitis rakastetaan sua, kun me todella tehdään niin.”

   Me soitellaan Millankin kanssa ja se itkee puhelimessa. Se itkee, kuinka sitä pelotti, että se menettää taas uuden kaverin, ja se saa mutkin itkemään ja kohta mä löydän itteni selittämässä kaikkea Oonasta ja Paulasta. Me jutellaan varmasti tunteja, ja huomaan äkkiä miten iso paino on noussut mun sydämeltä, miten paljon auttoikin mun pieni tunteenvuodatus. Milla saa mut vakuuttumaan, että kun vaan avaan suuni, kaikki muu helpottaa. Niinpä mä lupaan sille, että mä tulen jatkossa toimimaan yhteistyössä mun terapeutin kanssa.

   ”Luojan kiitos sä oot hengissä”, Pepen ääni huohottaa mun korvaan.      
   ”Mä luulin ettet sä ees välittäis siitä oonko vai en”, puren mun kynttä, kun kuuntelen hiljaisuutta puhelimessa. ”Sä kun et oo soitellu.”       
   ”Mä tiiän. Oon pahoillani. Luulin vaan ettet sä halua nähä mua ja… no nii.”           
   ”Mun se pitäis tässä pahoillaan olla”, sanon viimein, pitkän tauon jälkeen. ”En mä tienny että välität, mun ei olis pitäny huolestuttaa sua.”        
   ”Älä pyyä anteeks”, se kiiruhtaa sanomaan. ”Kyl mä tiiän että sulla on vaikeeta, mun olis pitäny sanoa miten paljon sä merkkaat mulle. Minttu, musta tuntuu että mä rakastan sua.”            
   Kylmät väreet kulkee mun selkää pitkin. Sanoiko se just mitä mä luulen että se sanoi? ”Mä taidan rakastaa sua myös”, huokaisen puhelimeen. Ja se on totta, siltä musta ainakin tuntuu. Eikö se sillon sitä tarkota?      
   ”Mä oon niin ilonen että sä oot hengissä, et ees tiiä.”    
   ”Niin mäkin. Siltä musta alkaa ainakin tuntua.”

   Ja mä tarkotan sitä.


© press.and.wait © 2014